keskiviikko 31. tammikuuta 2018

Häämatkakertomus osa III

Kun nyt katselen ikkunasta ulos, ja lumoudun luonnon kauneudesta, en voi olla miettimättä kuinka kauniilta Lapissa tällä hetkellä näyttää. Onkin aika palata syyskuuhun, ja kurkistaa hieman Lapin ruskaa sekä lukea, mitä me teimme minihäämatkamme toisena kokonaisena reissupäivänä. Sen verran paljastan, että kiipesimme korkealle mukanamme jokin sellainen esine, joka ei liity retkeilyyn millään lailla.





Sunnuntaiaamuna heräsimme hyvin levänneinä sviitistämme, ja riensimme aamupalalle. Matkalla Ravintola Kiisan tiloihin päivän tärkeimmälle aterialle totesimme, että ilma ei suosisi meitä tänäänkään - taivas pysyi itsepintaisesti pilvessä ja ilma oli harmaa. Kaikeksi onneksi ei kuitenkaan satanut! Parasta vastalääkettä harmaalle säälle oli myös vaaleanpunaiset vastanaineiden rakkauslasit, mitkä silmillämme emme (liiemmin) ärsyyntyneet todella ruuhkaisesta aamupalahetkestäkään.

Runsaan, herkullisen ja ravitsevan hotelliaamupalan jälkeen palasimme huoneeseemme pakkaamaan retkireppumme ja kameramme sekä pukeutumaan lämpimästi ja säänmukaisesti. Suunnitelmanamme oli ajaa Pallas-Yllästunturin luonnonpuistoon, jonne matkaa Leviltä kertyisi kuutisenkymmentä kilometriä. Tunturin huiputus silmissämme siintäen keitimme appivanhemmiltani lainassa olleessa matkailuautossa kahvit, teimme retkileivät ja lähdimme matkaan.


pallasyllästunturin_luonnonpuisto_syksy


Matkalla yritin tiirailla poroja, mutta emme nähneet ainuttakaan. Muistan rennon, odottavan ja iloisen tunnelman joka välillämme vallitsi. Oli niin ihanaa olla ihan vaan kahdestaan! Välillä katselin punaista muovipussia, jonka oli määrä nousta kanssamme korkeuksiin. Korvat napsahtelivat sitä mukaa, kun auto kiipesi mutkaista ja kapeaa tietä ylöspäin. Suu vetäytyi hymyyn.

Jätimme automme Pallastunturin juurelle, hotelli Pallaksen ja Pallastunturin luontokeskuksen parkkipaikalle. Piipahdimme luontokeskuksessa ihmettelemässä ja tarttuipa sieltä lapsille mukaan tuliaisiakin! Ostimme heille lintukirjan, josta voi kuunnella lintujen laulua. Lintujen äänien kuunteleminen netistä on aina ollut meidän muksuille mieluista puuhaa.

Pohdiskelimme valloittaisimmeko Taivaskeron, jonka huippu kohoaa 809 metriin (ja jossa on muuten palanut olympiasoihtukin!) vai Palkaskeron, joka jää noin sataa metriä matalammaksi. Patikkamatkaa Taivaskeron kierrokselle kertyisi kaksi kilometriä enemmän, joten nynnyiltiin vähän ja valittiin seitsemän kilometrin kierros yli Palkaskeron.

Matkan alussa väylä oli kuin moottoritie konsanaan, mutta aika pian se muuttui epätasaiseksi patikkapoluksi. Oletettavastikin olin vähän säästellyt nesteytyksessä, ja korkeuserojen vaihtelullakin varmasti saattoi olla oma osansa siinä, että päätä meinasi hieman jomotella. Matalalla tunturien suojassa ei myöskään vielä tuullut ja merinovilloihini sekä kuorivaatteisiini kääriytyneenä alkoi minulle tulla kuuma. Fyysisen epämukavuuden myötä tuli pieni kiukku. Manaten marssin eteenpäin, kun tuore aviomieheni koitti kevyellä rupattelulla harhauttaa minua kuin uhmaikäistä konsanaan. Olipa se sitten mieheni puheenlahjat tai eteeni avautuvat makeat maisemat, tympäännys meni onneksi nopeasti ohi.


opasteet_luonnonpuisto
Mies ja mysteeripussi

pallasyllästunturin_luonnonpuisto_häämatka

palkaskeron_kierros


Kuljimme vanhan poroaitauksen ohitse viistosti tunturin reunaa kokoajan ylöspäin nousten. Kun tunturituuli pikkuhiljaa alkoi tuivertamaan, muuttui polkukin lohkareisemmaksi ja nousu jyrkemmäksi. Seitsemissäkymmenissä oleva pariskunta, joka oli kulkenut hyvän matkaa meidän edellämme tulivat jo takaisin päin. Mies kertoili noiden tuntureiden olevan heille hyvinkin tuttuja, mutta etteivät he enää niinkin korkeassa iässä uskaltaneet huipulle asti kiivetä. Kun he toivottivat meille hyvää nousua ja lähtivät jatkamaan matkaansa alaspäin, mielessäni välähti ajatus siitä, että ehkäpä mekin olemme joskus kuten he. Minusta se olisi mukavaa.

Pääsimme tasanteelle, josta näimme alas Pallasjärvelle. Vieressämme kohosi Pyhäkero ja sen ja Palkaskeron väliin jäi Palkaskuru. Tasanteelta näin ruskan värittämiä kellertäviä laikkuja syvänvihreiden länttien seassa, aika vaatimattomalta näyttävän Pallasjärven sekä jääkauden muovaamaa aaltoilevaa maastoa.


palkaskerolla tuule


palkaskeron huiputus


palkaskeron maisemat


palkaskerolle nousemassa



Kun sopiva laakeampi kivi löytyi suojaisasta kohdasta istahdimme alas ja joimme kahvit. Kahvipullana meillä oli aamupalalta napatut suklaakuorrutteiset minidonitsit, enkä muista sellaisen maistuneen koskaan niin hyvältä. Pilvet roikkuivat matalalla emmekä nähneet tunturin huippua. Saatoimme vain arvioida kuinka pitkä nousu vielä oli edessä. Loppukirin taitoimme neliveto päällä.

Tavoitimme huipun raskaasti hengittäen. Se näytti suurelta kiviseltä pellolta, jolla leijui hernerokkasumu. Jostain syystä mieleeni putkahti englantilaiset sarjat. Niissä olen nähnyt vastaavanlaisia nummia. Mielettömät maisemat jäivät meiltä siis näkemättä, sillä huippu osui pilven sisään. Olimme pilvessä, ehheh. Tunnelma huipulla oli oikeastaan vähän aavemainenkin, sillä vaikka tiesimme seisovamme korkealla tunturin laella ja ympärillä olevan monta muutakin huippua niin kaikki se jäi pilviverhon taakse piiloon.

Ylläs-Pallas luonnonpuisto on tosiaan juuri sitä - luonnonpuisto. Sinne ei saa viedä mitään ylimääräistä, sieltä ei saa ottaa mukaansa mitään eikä siellä saa siirrellä mitään. Niinkuin esimerkiksi kiviä kasaksi sinne huipulle. Sanomattakin selvää siis, että tunturin laki oli täynnä pieniä kivikasoja ja sitten tämä kuvassakin näkyvä isompi. Lainkuuliaisena kansalaisena en tietenkään laittanut kasaan omaan kiveäni, mutta olin keksinyt keinon jättää oman merkkini Lappiin rikkomatta sääntöjä..



palkaskeron huippu


hääkimppu_palkaskeron_huipulla1


hääkimppu_palkaskeron_huipulla


.. kuvasin oman, jo aikalailla nahistuneen, morsiuskimppuni Palkaskeron huipulla olevan kivikasan päällä! Olin ennen häitä pyöritellyt silmiäni morsiamille, jotka kertoivat kuinka hankalaa on luopua omasta puvustaan, myydä pois koristeita ja ylipäätään hyväksyä, että tuo ihana päivä on iäksi ohitse. Oman hääpäiväni jälkeen aloin pikkuhiljaa ymmärtämään mistä nuo hullut rouvat olivat höpisseet. Oma luopumisentuskani kohdistui kimppuuni, joka osui ja upposi suoraan sydämeeni, kun sen kuvasta ensimmäistä kertaa näin. Kyynelehdin, kun häiden jälkeen katsoin sen kuihtuvan maljakossaan. Kaipa se tuntui ihan konkreettiselta pikkuhiljaa poispyyhkiytyvältä muistolta meidän päivästämme. Jostain sitten sain idean ottaa kimppu matkaan mukaan ja ikuistaa se jollain hienolla paikalla Lapissa.

Karu ja väritön ympäristö sekä harmaa sumu oikein korostivat surullisesti käpertynyttä kimppuani, kun se makasi vasten kylmää kivikasaa, tuulen tuivertaessa ympärillä. Pala kurkussa kuvasin sitä ja tajusin päässeeni juuri Hullut Rouviintuneet Ry:n puheenjohtajaksi. Matkani muistojen bulevardilla keskeytyi kuitenkin meitä lähestyvään keski-ikäiseen pariskuntaan. Hetken mielijohteesta avasin suuni, ja pyysin heitä ottamaan meistä kuvan. Samalla hetkellä pariskunta itse ehdotti, että he voisivat ottaa meistä kuvan. Hekottelimme hetken samansuuntaisille ajatuksillemme ja asettauduimme kuvaan - nolona ja vaivaantuneena niinkuin asiaan kuuluu. Kerroimme heille olevamme häämatkallamme, ja mies huudahti iloisesti arvanneensa minun kuvaavan hääkimppuani. Juttelimme tovin kunnes jatkoimme matkaamme tahoillamme.


palkaskeron huipulla


palkaskero11


palkaskero10


palkaskero9


palkaskero8


palkaskero7


palkaskero6


palkaskero4


palkaskero3


palkaskero2


palkaskero1



palkaskero


Matkallamme alas löysimme jopa pikkuisen luntakin, joka oli satanut päivää ennen meidän matkalle lähtöämme. Toinenkin erikoinen sääilmiö osui kohdallemme, kun kävelimme kiemuraista polkua alaspäin - aurinko! Kirkas pallo näyttäytyi vain pienen hetken pilven raosta mutta juuri sopivasti silloin, kun olimme sillä puolella tunturia, jossa sen säteistä oli mahdollista nautiskella. Muutaman kuvankin ehdimme paisteessa napata. 

Saavuimme Pallaskodalle noin kaksi ja puoli tuntia lähtömme jälkeen. Kodalta matkaa autolle olisi enää kilometrin verran. Pallaskota oli lukossa mutta wc:t olivat onneksi auki ja pihapiirissä olevalla nuotiopaikalla paloivat tulet. Siellä istui joku vanha pariskunta paistelemassa makkaraa meidät kuvanneen pariskunnan kanssa. Liityimme heidän seuraansa nälkä vatsassa kurnien. Nuotion räiskyessä ja puron pulistessa vieressä söimme retkieväämme ja joimme kuksalliset kuumaa päälle.

Kodalta luontokeskuksen pihalle johti soratie, jota reunustivat erikoiset oravapatsaat. Myöhemmin selvisi, että patsaat ovat osa ympäristötaideprojektia. Mats Wickströmin 'Orava avenue' symboloi luomakunnan ykseyttä ja maailman uskontoja.


pallaskota


pallaskota_puro


kuksa


nuotiotuli


pallasyllästunturin_luonnonpuisto1


pallasyllästunturin_luonnonpuisto


häämatka_leville


Ajomatka takaisin Leville oli hiljainen ja hieman viluinen. Kylmä tunturituuli oli hiipinyt lämpimistä vaatteista huolimatta luihin ja ytimiin. Hotellihuoneemme täydellisen hiljainen sauna siinsi meidän molempien mielissä. Aioimme syödä sunnuntain kunniaksi hienosti Ravintola Kiisassa, mutta jouduimme muuttamaan suunnitelmaa, sillä se olikin suljettuna! Menimme sitten saunottuamme pitsalle Ristorante Rennaan, jota etsiskelimme tovin, vaikka se oli samassa rakennuksessa missä yövyimme :D Siellä oli todella rauhallista niinkuin kaikkialla muuallakin. Viikonlopun rymyporukat olivat jo lähteneet kotiin. Toivoimme viimeiselle reissupäivällemme selkenevää säätä. 


Sinusta voisi olla mukavaa lukea matkakertomuksemme aiemmista vaiheista:


Suunnitteluvaiheen ajatuksia häämatkatoiveista pääset lukemaan tästä.

6 kommenttia:

  1. Ihana postaus ja ihania kuvia! <3 -M

    VastaaPoista
  2. Lapin luonto on kyllä vertaansa vailla, siellä rauhoittuu ihan huomaamattaan!

    Meidän perheessä ei ole laskettelijoita, joten meidän reissut pohjoiseen ajoittuu usein syksyyn ja kevääseen, me nautitaan maisemista ja mennään semmoisia reittejä minkä lapsetkin jaksaa kävellä.
    Viimeksi kävimme Kuusamossa ja ihasteltiin upeita koskia ja nousimme aika jyrkkää metsäistä rinnettä huipulle, lapsilla pysyi hyvin mielenkiinto yllä. Koskella tosin tuntui villiluonto tulevan liian liki kun haistoimme karhun jätökset lähettyvillä:D
    Kävimme myös jossain lintupolulla ja ei tarvinnut kuin hetki kävellä niin kuukkeleita ilmestyi ja olivat niin kesyjä että olisivat voineet kädestä syödä, meillä ei harmiksi ollut mitään syötävää mukana.
    Alkoi taas mieli lappiin!

    Ihana idea kuvata kimppu upeissa maisemissa!


    Annu

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen ihan samaa mieltä, matkailijoista huolimatta siellä on ihanan rauhallista. Mua varoiteltiin, että kerran kun käyt (oli siis tosiaan mun eka kerta Lapissa) niin kaipaat aina takaisin. Niinpä noita reissusuunnitelmia surraa päässä kokoajan ja nimenomaan pohjoiseen takaisin. Kimpusta luopuminen oli jotenkin kauhean vaikeaa, kaunis se on vähän rupsahtaneenakin :)

      Poista
  3. Ihania kuvia.

    Kylläpä häistä riittää kovasti muisteltavaa :)

    VastaaPoista