tiistai 21. marraskuuta 2017

Vihkiminen



Kun häävieraamme olivat asettuneet paikoillensa, kiersimme sakastista piilottelemasta suntion johdattamana kirkon pääovelle. Sydän hakkasi tuhatta ja sataa, kädet hikosivat ja tuntui ettei happi kulje sisään muttei kunnolla uloskaan. Kaikki sellainen hempeä tsemppihenki pian vihittävän parin välillä loisti poissaolollaan, kun keskityimme molemmat siihen ettei kumpikaan herkistyisi. Jos kovasti oltaisiin toisiamme katseltu olisi sisään kirkkoon marssinut räkä poskella vollottava hääpari, onnesta herkistyneenä tietenkin. Tilanne oli niin jännittävä ja niin kauan oli siihen valmistauduttu, että oltiin melkein kuin kaksi urheilijaa valmistautumassa suoritukseen - hytkyttiin hermostusta pois ja puhalleltiin. 

Kertasin mielessäni että pitää kävellä hitaasti, taisin vielä muistuttaa sulhastakin. Sitten kirkon puiset pariovet aukesivat ja päät alkoivat kääntymään. Apua, katse äkkiä helmoihin ettei itku tule ennenkuin on edes kynnyksen yli päästy. Marssi alkoi hitaasti, ensitoitotusten aikana ei vielä saisi lähteä. Hermostunut sulho ei tätä muistanut ja hän nojautui eteenpäin lähteäkseen ainakin pari kertaa. Pidin pintani ja käsikynkällä jarrutin. Aina kun vähän heilahdin, tulkitsi mies sen lähtökäskyksi ja heilautti juhlakengän verhoamaa jalkaansa eteen. Lopulta suhahdin "ei vielä!". Kun marssi viimein pääsi vauhtiin, astuimme karhealle käytävämatolle. Askeleemme menivät ärsyttävästi epätahtiin ja hoipuimme kuin humalaiset. Jos ei olisi jännittänyt niin paljon, olisin nauranut.

Olin päättänyt, että katson tiukasti eteenpäin. Kiinnitän katseeni alttarilla seisovaan pappiin ja hymyilen hänelle, koska hän on se neutraalein ihminen paikan päällä. Katsoin omaksi yllätykseksenikin omalle puolelleni käytävää ja näin yhden rakkaista ystävistäni siinä seisomassa minulle hymyillen. Tajusin mitä hän näkee minua katsoessaan ja nanosekunniksi mieleeni tulvahti se lämpö mitä häntä kohtaan tunnen. Sieltähän se itku sitten alkoi kurkusta nousemaan. Puristin huuleni yhteen ja katsoin ikkunasta ulos. Palautin mieleeni itkuntorjunta-aseeni, jonka olin ennalta päättänyt. Se onneksi toimi.

Muutama askel eteenpäin ja toistin virheeni, katsoin sivuun. Katsekontakti kyynelehtivään ystävään ja kurkkua alkoi taas kuristamaan. Lasten ja vanhempieni katsomista vältin visusti ja kimppua vastaanottanutta kaasoakin vilkaisin vain nopeasti alta kulmien. Pian seisoimme pappimme hymyilevien kasvojen edessä ja hän nyökkäsi meille polvistumisen merkiksi. Alushameen vanne meni polvien alle kuten meni muillakin polvistumiskerroilla. Jouduin sitä joka kerta vähän korjailemaan. Kun nousimme ylös, kuumottavan sisäänmarssimme jännitys alkoi purkautumaan ja aloin tärisemään kauttaltaan. Nolona ajattelin, että tämä hytke näkyy takariviin asti mutta ei sitä ainakaan vihkimisestä otetulta videolta huomannut. Yritin hengittää rauhallisesti ja syvään.




Pappi puhui. Minä kyllä kuuntelin mutta jouduin keskittymään pelkkään olemiseen niin etten enää muista mitä hän sanoi. Mies tahtoi kuuluvasti, minun vastaukseni jälkimmäinen tavu oli lähes äänetön. Minulla on todella kantava ääni, jota käytän yleensä säästelemättä. Uskomatonta, että juuri tuollaisena hetkenä sanat sukeltavat nieluun niin etteivät edes eturivissä istuneet olleet kuulleet kunnolla. Mies kuuli ja pappi kuuli, se onneksi riittää. Kun käännyimme toisiamme vasten, jotta saan sormukseni, pieni poikamme kysyi eturivistä "..äiti?". Kaikeksi onneksi nyt niin liikuttavalta kuulostava hetki sai silloin vain huvittumaan.





Me saimme kirkkoon esiintymään äitini työkaverin, joka lauloi Antti Railion kappaleen Samaan marmoriin. Häntä säesti yksi minun kaasoistani, mieheni sisko, viulullaan ja hänen avomiehensä kitarallaan. En ollut koskaan kuullut kappaletta naisen esittämänä enkä ollut harjoituksissa paikalla. Se oli varmasti aivan hyvä asia, koska jos olisin tiennyt kuinka kaunis ääni hänellä on ja kuinka ihanalta kokonaisuus tulisi kuulostamaan, olisin jännittänyt esitystä vieläkin enemmän. Laulajamme olikin kertonut myöhemmin äidilleni ettei ollut tiennyt keneen uskaltaa katsoa, kun ketjureaktion tavoin morsiamesta leviämään lähtenyt liikuttumisen aalto valtasi alttarin ja kirkon etupenkit, miesväki mukaanlukien. 

Kuuntelin viulua varovaisesti, puolella korvalla. Siinä soittimessa on minusta maailman kaunein ääni ja kaikki maailman tunteet. Itkin vähän, katselin ikkunasta paljon. Painoin mieleeni miltä tuulessa heiluvat vielä pääosin vihreät koivut näyttivät kirkon ikkunaruutujen läpi. Niiden kuva aaltoili hieman, en ole varma johtuiko se ikkunoiden valumista vai onnenkyyneleisistä silmistä. Vaikka kuulin olleeni tosi vakavana koko vihkimisen ajan, kupli sisälläni jännityksen tiukan puristuksen alla onni ja ilo. Että tämänkin päivän pääsin elämään ja jakamaan näiden rakkaiden ihmisten kanssa.

Lauloimme "Herra kädelläsi, asua mä saan. Turvallisin käsi päällä maan..". Virsi oli minun toiveeni. Ei mistään erityisestä syystä, pidän virren melodiasta paljon ja toki ajatuksesta turvasta myös. Pappi puhui meistä kauniisti. Hän tietää tarinastamme vähän enemmänkin, sillä hän on kastanut meidän kaksi nuorinta lastamme. Minulle oli tärkeää, että juuri hän tuli vihkimään meidät kirkkoon, jossa olen päässyt ripille ja hyvästellyt pappani. 


 


Papin aamenen jälkeen kääntyessämme häävieraisiimme päin, minä kimppuani ja mies vihkiraamattua puristaen, sydän pamppaili rinnassa sekä onnesta että jännityksestä. En uskaltanut katsoa mieheeni etten alkaisi itkemään. Mietin uskaltaisinko katsoa vieraisiin. Hyvin pikaisesti annoin katseeni pyyhkiä hääväkeä. Tiedättekö sen, kun joku katsoo sinua levollisesti hymyillen pää hiukan kallellaan? No, niitä sellaisia kasvoja erotin useammatkin. Osalla heistä silmät kosteina. Toiset painelivat nenäliinalla poskiaan. En uskaltanut katsoa enempää, itku tarttuu minuun tosi herkästi enkä ole mitenkään vähäeleinen itkijä. 

Seisoimme siinä ehkä muutaman sekunnin ajan mutta ehdin tapailla mielessäni toivekappaleeni ensisäveliä ja ajatella miltä se uruilla kuulostaisi. En tuolloin tiennyt, että kanttorilta oli sähköpostissani viesti, jossa hän kertoi soittavansa minun toivomani lähtömarssin. Kun juhlavaatteiden kahina vihdoin peittyi urkujen mahtavaan sointiin, vatsassa muljahti - minun kappaleeni.

Nytkähdimme liikkelle ja vilkaisin äitiini ja hymyilin sellaista pikkuisen pingottunutta itkunpidätyshymyä. Hän teki samoin. Meistä on otettu juuri sillä hetkellä kuva niin että näymme kuvan vastakkaisissa reunoissa ja geeniperimän samankaltaisuus on huikaiseva. Olemme kyllä paljon samannäköisiä mutta siitä kuvasta voisi tehdä faceswapin eikä kukaan huomaisi. Ollaan naurettu monet hyvät naurut sille kuvalle, ei ole omena kauas puusta pudonnut.

Kuvaajamme yritti laukata meitä karkuun ja ottaa kuvia mutta me pitkäjalat harpoimme helpottuneina kohti ovea. Kuulin hääväen kolistelevan penkeissään takanamme ja kun olimme selvittäneet portaat alas sprinttasimme kirkon sivuun mennäksemme takaisin sisälle. Vihkikirkossamme ei voi piiloutua mihinkään odottamaan että vieraat menevät ulos vastaanottamaan vaan on kierrettävä ulkokautta toisesta ovesta takaisin sisään. Suntio vei meidät sivuoven eteistilaan ja jäimme hetkeksi kahden. Tunne ja hetki oli uskomaton. Molemmat puhkesimme puhua pulputtamaan ja lyhyessä hetkessä ehdimme nauraa, itkeä ja huokailla helpotuksesta. Kohta meitä vietäisiin taas, kun pääsisimme sukeltamaan saippuakuplasateeseen.

Kulkiessamme läpi tyhjentyneen kirkon tuntui hassulta ajatella, että aivan hetki sitten käytävä oli täynnä askeleita, korkea katto kaikui säveliä ja ilma oli sakeana tunteista. Kiitimme kanttoriamme musiikkitoiveidemme täyttämisestä. Adrenaliini ja oksitosiini suihkusivat suonissa niin että olo oli kuin Picasson maalauksella - sekava. Olisin halunnut jäädä siihen hetkeen ja samalla oli kiire ryntäämään karmit paukkuen kirkosta ulos ja juhlimaan. Hääkellot soivat ja avautuvan oven raosta näin pienten saippuakuplien tanssin ilmassa.






"ONNEA!" kajautti yksi häävieraista kun astuimme ovista ulos ja muut liittyivät joukkoon. Hymyilin ja nostin kimppuni ilmaan, mies vieressä teki samoin hääraamatulle. Kirkon pihalta otetut kuvat ja videot ovat niitä joihin palaan useimmiten. Onnellisen päivän onnellisimmat hetket taidettiin viettää siinä. Noissa minuuteissa oli edes pientä pysähtyneisyyttä, kun kaikki olivat kokoontuneet samaan hetkeen. Juhlapaikalle päästyämme aika lähti menemään niin valtavan nopeasti että päivä oli illassa ennen kuin huomasinkaan.

4 kommenttia:

  1. AAAAWWW <3 Kiitos kun päästit häihinne , kurkkua kuristi lukeakkin ja kyyneleitä niellen . Sieluni silmin elin mukana suuren päivänne , elämänne suurimpiin onnenhetkiin kuuluvan ison askeleen ottaneena , toivon että se kantaa vaikeimpienkin päivien yli <3 palatkaa tuohon päivään aika ajoin ja pitäkää liittonne tuoreena ,nyt ja aina <3 Sorja

    VastaaPoista
  2. Tuo taito kirjoittaa niin elävästi...itkukurkussa luin tästä teidän jännittävästä, tunteikkaasta päivästä... kaikkea hyvää teidän perheelle! Ihanaa!

    VastaaPoista