torstai 16. marraskuuta 2017

Jämähtäminen ja muutoksen pelko

Jäin vauvalomalle toisesta lapsestamme huhtikuussa 2013. Edustin omasta toiveestani hyvin pienimuotoiseksi karsituissa juhlissani raskausviikolla 40+3 lihavana ja turvonneena vähintään kolmen terkkarin äitiysvihkooni raapustaman plussan verran. Vauva syntyi ja minusta oli ihanaa olla kotona hektisten työn ja opiskelun täyttämien vuosien jälkeen. Liian pian loppui vanhempainvapaa mutta jäin vielä kotiin. Työpaikkaa ei ollut odottamassa ja kolmas vauvakin oli jo toiveissa. Uusi raskaus todettiin, kun vauva numero kaksi oli upgreidannut itsensä taaperoksi.

Kolmannen lapsemme syntymästä alkoi sellainen pyöritys, että jos sen olisin etukäteen osannut ennustaa niin tuskin olisin uskaltanut leikkiin lähteä. Lopullinen romahdus koitti pikku kolmosen ollessa pikkuisen vajaan vuoden ja se pysäytti tarkastelemaan omaa elämää. Ymmärsin silloin, että kotiäitivuoteni olivat parasta ennen päivämääränsä saavuttaneet.

Vaativa ja huonouninen kolmas vauvamme on ollut myös vaativa ja verrattain huonouninen taapero. Hän on ripustautunut minuun ja kaipaa todella paljon läheisyyttä ja aikuisen turvaa, useimmiten nimenomaan minun turvaani. Hän kulkee perässäni päivisin ja nukkuu kyljessäni kiinni öisin. Tuo taapero täyttää muutaman kuukauden päästä kolme vuotta. Minä olen yhä kotona.


 


Punatukka ja kaksi karhua- blogin Hanna pohdiskeli unelmiaan. Jäinpä pohtimaan niitä itsekin. Tänään kävin kahvipöydässä keskustelun mieheni kanssa ja ymmärsin jämähtäneeni. Jo todella pitkään olen huomannut olevani enemmän tai vähemmän tyytymätön. En ole osannut antaa sille nimeä mutta nyt ymmärrän, että tyytymättömyyteni kumpuaa tästä pysähtyneisyydestä ja perheen ulkopuolella olevan oman elämän puuttumisesta.

Se käy järkeen, olinhan aiemmin kokopäivätyötä tekevä, iltaopiskeleva sinkkuäiti, jolla vielä osan ajasta oli kaksi koiraakin huolehdittavana. Voisi sanoa, että palettini oli tuolloin aika täysi, mutta siinä tuntui silti olevan sopivasti kaikkea ja nuo elementit täydensivät toisiaan. Nyt minulta puuttuu virikkeitä ja alan kohta kakkimaan olohuoneen matolle tai syömään sohvaa, ongelmallista käytöstä on jo havaittavissa.

Minusta on alkanut tuntumaan, että kotini on linnani. Sellainen kolkko linna, joka aiheuttaa väristyksiä (koska siellä on ollut tismalleen sama sisustus viisi vuotta!) mutta on kuitenkin turvallisempi kuin metsä linnan ulkopuolella, jossa on hirvikärpäsiä (inhoan ja pelkään niitä). Vaikka sen metsän takana olisi kiehtova kaupunki täynnä leipää ja sirkushuveja. 

Ymmärsin, että olen jämähtänyt siksi koska pelkään muutosta. Tämän homman tässä kotona minä osaan. O-saan. Olen ollut niin kauan kotona ja keskittynyt toisten ihmisten perustarpeiden hoitamiseen, että olen menettänyt itseluottamukseni toimia näiden seinien ja elämän perustoimintojen ulkopuolella. Miten sellainen ihminen voi ymmärtää pääsykoekirjoja, joka on nukkunut huonosti yli neljä vuotta eikä ole lukenut tänä aika edes hömppäromaaneja, saati jotain tietokirjaa. 

Pelkään, että olen tyhmentynyt. Pelkään, oi luoja kuinka pelkäänkään, että nämä surkastuneet siivet eivät kannakaan jos tästä pesästä yritän lentää. Epäonnistumisen pelko tuo minusta esiin ärsyttävän selittelijän, jonka höpinöitä en usko itsekään. Mutkuttelijan ja sitkuttelijan. Missä on se minä, joka vuonna 2001 sai etenemisesteen lukion matematiikassa huonojen numeroiden vuoksi mutta vuosikymmen myöhemmin kirjoitti matematiikan ihan vain todistaakseen itselleen, että pystyy? Minä pelkään, ettei minusta riitä minulle ja perheelleni. En halua että minun jokin on muulta perheeltä pois. 





Mitä minä sitten haluan? Haluan paljonkin mutta koulutuksen nyt ensimmäisenä. Haluan omaksua itselleni ammatin, joka vie minut mielenkiintoisen työn ääreen ja antaa minulle etenemismahdollisuuksia. Haluan uran, perhe minulla jo on. 

Nyt olen itsekin sitä mieltä että nuorinkin lapseni on jo niin iso ja omatoiminen että pärjäisi hoidossa ihan kokopäiväisestikin. Muistan ajan, jolloin ajatuskin lasten viemisestä hoitoon sai sydämen hakkaamaan. Silloin en ollut vielä valmis luopumaan kotiäidin roolistani.  Nyt minulla ei ole enää lapsilleni annettavaa kotiäitinä eikä kotiäitiydellä ole enää mitään annettavaa minulle. Olisikohan sen aika antaa minulle minulta viemänsä itseluottamus takaisin?

21 kommenttia:

  1. Hyviä (ja tuttuja) ajatuksia! Muutokset on niin pelottavia!😂 Mutta kuinka se palkitseekaan sitten kun uskaltaa muutoksen tehdä 😊Tsemppiä sinulle!

    VastaaPoista
  2. Luin postauksesi romahduksesta ja se oli kuin omasta suustani joka sana. Tällä hetkellä yritän hakea apua mutta se tuntuu olevan hankalaa eikä voimani riitä jankkaamiseen ja toistuvaan vaatimiseen. Neuvolan toimintaan olen pettynyt sillä käynnit ovat enemmän sellaisia "kaikki hyvin, vauva kasvaa - heihei" eikä äidin vointia kysytä suoraan. Suoraan vastaukseen olisi helpompi vastata ettei enää jaksa. Toivon, että saamme oikean avun ja tilanne paranee. Tällä hetkellä kotiäitiys tuntuu hyvältä ja pahalta samaan aikaan. Haluan olla kotona lasten kanssa mutta samalla kaipaan jotain omaa, haluan olla muutakin kuin äiti ja haluan tehdä jotain omaa. Mieluinen harrastus voisi auttaa mutta nyt energia ei riitä sen etsimiseen.

    Toivottavasti löydät itsellesi oikean mieluisen polun :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei, nyt on kyllä tosi tärkeää että haet ja vaadit sitä apua. Jos tuntuu ettet kehtaa kasvotusten niin laita terkkarille sähköposti tai mitä vaan. Älä missään nimessä jää yksin. Kaikki, siis _ihan kaikki_ näyttää aivan erilaiselle kun saat hetken hengähtää ja toipua uupumuksesta. Nukuin viime yönä lasten takia tosi huonosti vain muutaman tunnin ja tänään olo on ollut kammottava, muistuipa heti mieleen ne ajat kun tuon postauksen kirjoitin. Sen tavallaan unohtaa aika pian sitten kun se pahin on ohi mutta nyt muistui heti mieleen. Onko sulla kumppania siinä auttamassa? Tukiverkostoa? Toistan itseäni mutta aihe koskettaa niin syvältä etten halua että kukaan tekee saman virheen kuin minä tein: älä jää yksin. Tsemppiä ja kiitos kommentista <3

      Poista
    2. Täytyy vaan tiukemmin vaatia apua kun sen saaminen tuntuu olevan vaikeaa. Neuvolassa jo asiasta puhuin mutta se jäi niille puheille. Aviomies on ollut suurin tuki ja apu tässä vauvavuoden aikana ja tukiverkostoa löytyy. Se avun pyytäminen, jopa läheisiltä on vaan yllättävän vaikeaa kun on olo että pitäisi jaksaa. Onneksi on tuo mies tuossa pitämässä huolen etten ole täysin yksin uupumukseni kanssa. Kiitos vastauksesta ja tsempeistä <3

      Poista
  3. Varmaankin monelle kotiäidille käy juurikin noin. Elämä kodin ulkopuolella onkin pelottavaa. Jännä, miten sitä ajatteleekin, ettei enää osaa mitään sen jälkeen on ollut kotona. Mutta kotiäidin päivätkään eivät ole samanlaisia ja yllättäviä tilanteita tulee aina, joista tietää selviävänsä. Miksipä ei siis selviäisi kodin ulkopuolella erilaisista tilanteista? Tsemppiä ja kovaa luottoa nyt itseesi; olet upea, olet rohkea, olet taitava <3 Hieno kirjoitus!
    Meidän pikku tilliäiset ovatkin melko samanikäisiä. Kuulosti melko tutulle nuo huonot yöt ja ripustuvaisuus. Tosin, itse kun aloin tekemään keikkahommia, niin homma kääntyikin päälaelleen: nyt isi on pop eikä äiti kelpaa ollenkaan, jos isi on kotona!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ihanasta kommentista <3 Ja oot ihan oikeassa, tämä on ollut kyllä taatusti kovin koulu minkä olen käynyt! Sen jos minkä luulisi valmentavan mihin vain, silti tuntuu että kaikki äly on valunut päästä pois :D

      Minäkin kävin välillä osa-aikatöissä mutta ei helpottanut yhtään, päinvastoin. Meillä on tuo nuorimmainen jotenkin hermostoltaan vähän yliherkkä, kuten esikoinenkin, ja hän käy kaiken tavallaan vaikeimman kautta läpi. Oi sitten sitä ihanaa aikaa kun nämä oppivat nukkumaan omissa sängyissään läpi yön! Joko se teillä onnistuu?

      Poista
    2. Ei onnistu meiläkään. Joka yö Taika kömpii väliin. Aina välillä kaipaisi kunnon yöunia!

      Poista
    3. Sanopa muuta! Me siirrettiin nyt pienemmät omaan huoneeseen nukkumaan ja vähän toivottiin että saavat toisistansa sitten turvaa. Höpsistä, meitä on ihan yhtä monta tässä meidän makkarissa kuin aiemminkin.

      Poista
  4. Rohkea kirjoitus. Kuinka moni nykypäivänä uskaltaa myöntää pelkäävänsä jotain. Eli rohkea olet ja varmasti selviydyt uusista haasteista, mitä se elämä sitten tuokaan tullessaan 👍
    -Nanni

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos <3 Kaikki pelkää jotain mutta kun sen sanoo ääneen niin voi saada näin ihanaa rohkaisua kun minä olen tämän jutun tiimoilta saanut. Hän, joka pitää pelkonsa itsellään jää sen kanssa yksin.

      Poista
  5. Tunsin tasan noin, kun olin ollut 3 vuotta kotona. Nyt työelämässä on helpompi hengittää enkä onneksi ollut tyhmentynyt. Vähän höpsö olen välillä, mutta onneksi meillä on toimistolla rento meininki ja työlaukusta kurkistava vaippakasa ja unilelu lähinnä hymyilyttävät työkavereita.


    Yritän siis sanoa, että kun sen aika on, se tulee menemään hyvin. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Iina! Tavallaanhan sen tietääkin että hyvin se menee ja kaikkeen tottuu mutta silti. Ei mun näin vaikea ollut sopeutua työelämästä kotiin.

      Poista
  6. Hyvä ja ennen kaikkea avoin kirjoitus! Mielestäni on tärkeää, että ihminen pysähtyisi välillä tarkastelemaan omaa elämäänsä kriittisesti ja miettisi, pitäisikö / voisiko joillekin sen osa-alueille tehdä jotain muutoksia. Niiden ei tarvitse välttämättä olla suuriakaan, toisin kuin sun nyt suunnittelemat muutokset.

    Sellainen ajatus heräsi, että oot kyllä todella ollut hyvässä asemassa, kun sulla on ollut mahdollisuus hoitaa lapsia kotona noin pitkään. Osaatkin varmaan sitä arvostaa. Kaikillahan ei tuollaista mahdollisuutta ole, vaan työelämään on palattava lähes keinolla millä hyvänsä heti vanhempainvapaan päätyttyä jo ihan puhtaasti taloudellisista syistä. Eli todella onnekas oot siinä mielessä ollut :)

    Pidähän meidät lukijat ajan tasalla suunnitelmiesi edistymisestä!

    - Emmi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No tämä suunnitelma on tavallaan ollut olemassa jo siitä valkolakista lähtien. Nyt tämä jälkikasvu tässä vaan täytyi hoitaa ensin alta pois :) Pienillä muutoksilla tämä ei enää tästä hoidu, eikä kyllä se finanssipuolikaan.

      Ja siitä puheenollen, vähän närkästyn aina siitä että saan kuulla miten onnekkaassa asemassa olen ollut kun olen voinut lapsia kotona hoitaa. Aika suuressa määrin tämä on ollut meidän perheen meidän perheelle räätälöimä ratkaisu. Ei ostettu 300k omakotitaloa kun oma ostettiin vaan vähän pienempi, jotta lyhennykset hoituisivat myös toisen vanhemman ollessa kotona. Ajetaan vanhalla autolla, jossa ei ole lainaa. Että on tässä aika paljosta saanut luopua, jotta tämä "onnekas" järjestely on voinut käydä toteen. Tällä samalla ajalla se joka on ollut pakotettu palaamaan töihin on vaikkapa matkustanut koko perheen voimin ulkomaille kun tulee ne kahden ihmisen lomarahatkin sitten niin :) Minusta mun ei tarvitse olla kiitollinen suhteessa kehenkään siksi, että ollaan itse näitä valintoja enemmän tai vähemmän tietoisesti tehty.

      Nämä nyt varmaan on niitä oman uran lykkäämisen etuja sitten, joka vastaavasti kostautuu mulle esimerkiksi siinä että minä maksan sitä isoa (koska meitä on monta) omakotitaloa pois vielä sittenkin kun toiset käyttää sen saman rahan vaikka itsensä hemmotteluun tai sijoittamiseen.

      Mutta joo, arvostan kyllä näitäkin tekemiäni valintoja vaikka henkisen hyvinvoinnin kannalta mitattuna olen ollut nyt vähän liian kauan jo kotona :)

      Poista
    2. Tottakai elämä on valintoja eikä kukaan voi saada kaikkea. Hän, joka menee töihin lasten ollessa pieniä voi elää leveämmin (tai ainakin maksaa laskunsa, heh) mutta toisaalta yhteinen aika lasten kanssa kutistuu huomattavasti ja omat lapset ovat muiden hoidettavina. Toisaalta itse voisin olla ko tilanteessa ihan tyytyväinen, että lapset ovat kasvatusalan ammattilaisen käsissä omieni sijaan :D

      Ei iso okt sais olla mikään itseisarvo enkä ihan rehellisesti sanottuna ymmärrä, miten ihmiset uskaltaa ottaa just jotain 300k€:n lainoja ja vielä tuntuvat ihan selviävänkin niistä. Mitään täältä ei mukaan saa, joten sillä, onko 50-vuotiaana (asunto)velaton vai ei, ei ole isossa kuvassa (minusta) mitään merkitystä :)

      Nimimerkillä 36 mittarissa määräaikaisessa työsuhteessa, lapseton, autoton ja asuntokin vuokrattu ;) Kaikki valintoja, jotka olis jossain elämän vaiheessa voineet kääntyä toiseenkin suuntaan.

      Poista
    3. Niinpä, aivan. Sekin on siis valintakysymys, ei niinkään sitä että toisille se mahdollisuus siunaantuu ja toisille ei. Sitten yksi puoli tästä asiasta on myöskin se, että mun lapset on nyt hyvin suurella todennäköisyydellä tässä. Koska mun koulutus ei ole vanhentunut kun sitä ei vielä ole niin kun viimein pääsen työelämään niin kuka hitto nyt ei haluais mua palkata?? :D Ei tarvi heti etsiä äitiyslomasijaista ja muksut osaa sairastaa flunssansa jo itsenäisesti kotona. Win-win minusta :D

      Eikä se punainen tupa ja perunamaa varmaan mikään itseisarvo olekaan, minä vaan haluan sellaisen kuten aika iso osa muistakin ihmisistä. Saahan sitä toki miettiä miksi? Siitä ollaan tässä nämä vuodet kuitenkin puhuttu, että kun on mahdollista niin rakennetaan jos ei löydy valmiina mieluista.

      Nämä on vaan kaikki sellaista mitä kukin elämältään haluaa. Mua jurppii tämä kotonaolo jo siinä määrin, että en usko enää olevani kelvollinen hoitaja näille lapsille ja näitä ahdistellessa sitten painaa sekin, että näiden vuosien aikana toiset on tehneet tiliä ja edenneet elämässä muutoin. Ymmärränhän minä, että joku voi tätäkin tilannetta kadehtia (kun ei tiedä sitä kokonaan). Se taas ei tuo mulle tähän mielekkyyttä yhtään lisää. Mun omassa päässä tämä juttu on, mutta uskon että se helpottaa kun voin siirtyä seuraavaan vaiheeseen mun elämässä ja pääsen olemaan muutakin kuin äiti.

      Minä voisin aivan hyvin nähdä itseni hyvinkin vastavassa tilanteessa kuin sulla on. Mutta jos otan siitä lapsettoman pois niin sitten se kuvio jotenkin muuttuu. Onko se sitten niin että kun on lapsia niin tiedostamattaankin hakee sellaista "vakautta", joka sitten perinteisesti mitattuna on se vakituinen työpaikka ja omistusasunto/okt. Eihän se sitä tarkoita tietenkään mutta jotenkin siihen tyyliin ainakin mulla itselläni se päässä assosioituu.

      Poista
    4. Luulisin, että asia on juurikin noin kuin tuossa viimeisessä kappaleessa kirjoitat. Yhden tai kahden aikuisen taloutta on aivan hiton paljon joustavampaa, helpompaa ja riskittömämpää siirrellä paikasta tai kaupungista toiseen tai vaikka toiseen maahan ihan vaikka siitä syystä, että sattui huvittamaan :D

      Ja kun ei vastaa kuin itsensä elättämisestä, ei määräaikaisen työsuhteen "epävarmuus" (itse olen tosin sitä mieltä, ettei nykyään mikään työpaikka ole niin varma, että sen varaan voisi loputtomiin laskea) kauhistuta, vaan pikemminkin antaa vapauden tunteen ja ajatuksen siitä, että jos työnantaja ei sitoudu minuun pitkäksi aikaa, niin miksi sitten toisinpäinkään ;) Asunnon voi kuitenkin ostaa vaikka heti, jos siltä tuntuu ja se ratkaisu on itselle / perheelle se oikea. Suomessahan asunnon ostaminen on muutenkin yleisempää kuin muualla Euroopassa, jossa ihmiset asuvat pääasiallisesti vuokralla. Sitäkin oon joskus miettinyt, mistä moinen johtuu. Kai se omistaminen tuo (näennäistä?) turvaa ja (vieläkin näennäisempää) hallinnan tunnetta?

      Poista
    5. Totta. Kun on vastuussa vain itsestään niin se vähentää painetta aika oleellisesti. Työsopimusten luonteesta siitäkin olen samaa mieltä, määräaikainen työsuhde on vissiin kuitenkin nopeampi purkaa ja jos on huonosti työllistyvällä alalla niin vakituinen pesti tuo siinäkin varmaan vähän enemmän turvaa. Tässäkin se joiltain osin näennäinen turvan tunne?

      Ja onhan heitäkin jotka lapsista huolimatta sinkoilevat ympäri maapalloa, ja rohkeasti muuttavatkin, mutta he kuuluvat kyllä surkean pieneen vähemmistöön :D Minä varmaan edustan sitä toista ääripäätä kun tuntuu etten voi edellyttää että perhe muuttaisi edes Suomen sisällä mun mahdollisten opiskelujen vuoksi. Kai siinäkin pelottaa se että jos (ja kun) jonkun (tai kaikkien) on vaikea sopeutua niin syyllistyn toimintakyvyttömäksi. Sitten jos niinsanotusti uhraudun niin syyllistän siitä muita, jos en ennemmin niin myöhemmin.

      Poista
  7. Ai niin! Vielä lisäksi sellainen kuriositeetti, ettei sama sisustus viisi vuotta kuulosta minusta mitenkään oudolle - päinvastoin! Itsellä ollut jokaisessa asunnossa tasan yksi sisustus, tosin asuntokin on vaihtunut usein. Mutta eipä tulis mieleenkään että se jotenkin pitäis vaihtaa useammin. Toki silloin, jos sisustus ja ennen kaikkea sen muuttaminen on oma juttu (ja on ylimääräistä hynkkyä). Itse oon niin laiska, että haalin klassista ja kestävää kamaa, joka menee sitten useamman vuoden.

    - Emmi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. heh, tämäkin jatkoa edelliseen. Koska maksellaan yhden ihmisen tuloilla asumista ja minun tuloilla elämistä niin sellaiseen aikaa ja käyttöä kestävään designiin ei myöskään ole oikein ollut mahdollisuutta sijoittaa. Sisustuksella tässä kohtaa viittasin lähinnä samaan järjestykseen huonekalujen sijoittelulla ja tehosteseinän tapettiin, en niinkään kaiken uusimisella. Mutta kyllä myös tykkään sisustaa ja oma maku sen suhteen on viidessä vuodessa muuttunut huimasti - ihan kuten olen itsekin ihmisenä. Tässä kodissa olenkin muuten asunut lapsuudenkodin jälkeen pisimmän aikaa :)

      Poista