tiistai 28. marraskuuta 2017

Taskumekko joutsenista

 taskumekko_joutsenet
 

Noshin kankaat ovat minusta ihania. Kuosit nykyaikaisia, materiaalit kestäviä ja pestäviä ja hinta-laatu- suhde on kankaissa kohdallaan. Melkeinpä jokaisesta dropista löydän jotain mieluista. Tämän joutsenkankaan julkaisuajankohtaa en muista koska ostin sen jo aikoja sitten, ehkä viime vuoden syksyllä tai talvella? Paininjalan alle se pääsi kuitenkin vasta äskettäin, kun päiväkotikuvaukset lähestyivät. Puuteriroosana myyty trikoo on väriltään minusta paremminkin nude kuin roosa. Ei haittaa, tykkään tästäkin. 

Minulla ei yleensä ole mitään suunnitelmaa valmiina, kun kankaan ostan. Yritän kuitenkin aina miettiä olisiko kangas enemmän lasten vai minun vaatteeseen sopiva ja sen perusteella sitten ostan sellaisen määrän, josta tulee varmasti jotain. Tämän kankaan nähtyäni näin frillahihat..

..tuli taskumekko ilman frilloja, niinpä niin.

Ottobren Shy bear- taskumekon pohjalta kuosittelin hieman erilaisen lopputuloksen. Esikuvana minulla oli Noshin Pisara mutta ei tämä sitä kyllä paljoa muistuta. Esikuvassa taitaa olla leveämpi helma ja leikkaus missä taskut ovat on alempana. Olen tehnyt tämän kaavan muokkaamattomalla versiolla aiemminkin mekon, sitä pääset katsomaan täältä. Taskujen asettelun lisäksi tämä versio eroaa ensimmäisestä helmakaitaleen osalta.

Pikkusiskolle sellainen aavistuksen heleämpi sävy sopisi paremmin, näin neutraali sävy tekee hänen yleisilmeensä vähän valjuksi. Minusta vähän samaa ilmiötä tapahtuu itselleni Noshin puuterisesta Juhla- kuosista ommellun mekon kanssa, sen näet täältä.


nosh_joutsen_taskumekko


PS. Blogin synttäriarvonnan voittajat on arvottu ja heille on ilmoitettu voitostaan henkilökohtaisesti. Lämmin kiitos kaikille arvontaan osallistuneille ja synttäreiden johdosta onnittelunsa esittäneille. Olette te sitten ihania <3

tiistai 21. marraskuuta 2017

Vihkiminen



Kun häävieraamme olivat asettuneet paikoillensa, kiersimme sakastista piilottelemasta suntion johdattamana kirkon pääovelle. Sydän hakkasi tuhatta ja sataa, kädet hikosivat ja tuntui ettei happi kulje sisään muttei kunnolla uloskaan. Kaikki sellainen hempeä tsemppihenki pian vihittävän parin välillä loisti poissaolollaan, kun keskityimme molemmat siihen ettei kumpikaan herkistyisi. Jos kovasti oltaisiin toisiamme katseltu olisi sisään kirkkoon marssinut räkä poskella vollottava hääpari, onnesta herkistyneenä tietenkin. Tilanne oli niin jännittävä ja niin kauan oli siihen valmistauduttu, että oltiin melkein kuin kaksi urheilijaa valmistautumassa suoritukseen - hytkyttiin hermostusta pois ja puhalleltiin. 

Kertasin mielessäni että pitää kävellä hitaasti, taisin vielä muistuttaa sulhastakin. Sitten kirkon puiset pariovet aukesivat ja päät alkoivat kääntymään. Apua, katse äkkiä helmoihin ettei itku tule ennenkuin on edes kynnyksen yli päästy. Marssi alkoi hitaasti, ensitoitotusten aikana ei vielä saisi lähteä. Hermostunut sulho ei tätä muistanut ja hän nojautui eteenpäin lähteäkseen ainakin pari kertaa. Pidin pintani ja käsikynkällä jarrutin. Aina kun vähän heilahdin, tulkitsi mies sen lähtökäskyksi ja heilautti juhlakengän verhoamaa jalkaansa eteen. Lopulta suhahdin "ei vielä!". Kun marssi viimein pääsi vauhtiin, astuimme karhealle käytävämatolle. Askeleemme menivät ärsyttävästi epätahtiin ja hoipuimme kuin humalaiset. Jos ei olisi jännittänyt niin paljon, olisin nauranut.

Olin päättänyt, että katson tiukasti eteenpäin. Kiinnitän katseeni alttarilla seisovaan pappiin ja hymyilen hänelle, koska hän on se neutraalein ihminen paikan päällä. Katsoin omaksi yllätykseksenikin omalle puolelleni käytävää ja näin yhden rakkaista ystävistäni siinä seisomassa minulle hymyillen. Tajusin mitä hän näkee minua katsoessaan ja nanosekunniksi mieleeni tulvahti se lämpö mitä häntä kohtaan tunnen. Sieltähän se itku sitten alkoi kurkusta nousemaan. Puristin huuleni yhteen ja katsoin ikkunasta ulos. Palautin mieleeni itkuntorjunta-aseeni, jonka olin ennalta päättänyt. Se onneksi toimi.

Muutama askel eteenpäin ja toistin virheeni, katsoin sivuun. Katsekontakti kyynelehtivään ystävään ja kurkkua alkoi taas kuristamaan. Lasten ja vanhempieni katsomista vältin visusti ja kimppua vastaanottanutta kaasoakin vilkaisin vain nopeasti alta kulmien. Pian seisoimme pappimme hymyilevien kasvojen edessä ja hän nyökkäsi meille polvistumisen merkiksi. Alushameen vanne meni polvien alle kuten meni muillakin polvistumiskerroilla. Jouduin sitä joka kerta vähän korjailemaan. Kun nousimme ylös, kuumottavan sisäänmarssimme jännitys alkoi purkautumaan ja aloin tärisemään kauttaltaan. Nolona ajattelin, että tämä hytke näkyy takariviin asti mutta ei sitä ainakaan vihkimisestä otetulta videolta huomannut. Yritin hengittää rauhallisesti ja syvään.




Pappi puhui. Minä kyllä kuuntelin mutta jouduin keskittymään pelkkään olemiseen niin etten enää muista mitä hän sanoi. Mies tahtoi kuuluvasti, minun vastaukseni jälkimmäinen tavu oli lähes äänetön. Minulla on todella kantava ääni, jota käytän yleensä säästelemättä. Uskomatonta, että juuri tuollaisena hetkenä sanat sukeltavat nieluun niin etteivät edes eturivissä istuneet olleet kuulleet kunnolla. Mies kuuli ja pappi kuuli, se onneksi riittää. Kun käännyimme toisiamme vasten, jotta saan sormukseni, pieni poikamme kysyi eturivistä "..äiti?". Kaikeksi onneksi nyt niin liikuttavalta kuulostava hetki sai silloin vain huvittumaan.





Me saimme kirkkoon esiintymään äitini työkaverin, joka lauloi Antti Railion kappaleen Samaan marmoriin. Häntä säesti yksi minun kaasoistani, mieheni sisko, viulullaan ja hänen avomiehensä kitarallaan. En ollut koskaan kuullut kappaletta naisen esittämänä enkä ollut harjoituksissa paikalla. Se oli varmasti aivan hyvä asia, koska jos olisin tiennyt kuinka kaunis ääni hänellä on ja kuinka ihanalta kokonaisuus tulisi kuulostamaan, olisin jännittänyt esitystä vieläkin enemmän. Laulajamme olikin kertonut myöhemmin äidilleni ettei ollut tiennyt keneen uskaltaa katsoa, kun ketjureaktion tavoin morsiamesta leviämään lähtenyt liikuttumisen aalto valtasi alttarin ja kirkon etupenkit, miesväki mukaanlukien. 

Kuuntelin viulua varovaisesti, puolella korvalla. Siinä soittimessa on minusta maailman kaunein ääni ja kaikki maailman tunteet. Itkin vähän, katselin ikkunasta paljon. Painoin mieleeni miltä tuulessa heiluvat vielä pääosin vihreät koivut näyttivät kirkon ikkunaruutujen läpi. Niiden kuva aaltoili hieman, en ole varma johtuiko se ikkunoiden valumista vai onnenkyyneleisistä silmistä. Vaikka kuulin olleeni tosi vakavana koko vihkimisen ajan, kupli sisälläni jännityksen tiukan puristuksen alla onni ja ilo. Että tämänkin päivän pääsin elämään ja jakamaan näiden rakkaiden ihmisten kanssa.

Lauloimme "Herra kädelläsi, asua mä saan. Turvallisin käsi päällä maan..". Virsi oli minun toiveeni. Ei mistään erityisestä syystä, pidän virren melodiasta paljon ja toki ajatuksesta turvasta myös. Pappi puhui meistä kauniisti. Hän tietää tarinastamme vähän enemmänkin, sillä hän on kastanut meidän kaksi nuorinta lastamme. Minulle oli tärkeää, että juuri hän tuli vihkimään meidät kirkkoon, jossa olen päässyt ripille ja hyvästellyt pappani. 


 


Papin aamenen jälkeen kääntyessämme häävieraisiimme päin, minä kimppuani ja mies vihkiraamattua puristaen, sydän pamppaili rinnassa sekä onnesta että jännityksestä. En uskaltanut katsoa mieheeni etten alkaisi itkemään. Mietin uskaltaisinko katsoa vieraisiin. Hyvin pikaisesti annoin katseeni pyyhkiä hääväkeä. Tiedättekö sen, kun joku katsoo sinua levollisesti hymyillen pää hiukan kallellaan? No, niitä sellaisia kasvoja erotin useammatkin. Osalla heistä silmät kosteina. Toiset painelivat nenäliinalla poskiaan. En uskaltanut katsoa enempää, itku tarttuu minuun tosi herkästi enkä ole mitenkään vähäeleinen itkijä. 

Seisoimme siinä ehkä muutaman sekunnin ajan mutta ehdin tapailla mielessäni toivekappaleeni ensisäveliä ja ajatella miltä se uruilla kuulostaisi. En tuolloin tiennyt, että kanttorilta oli sähköpostissani viesti, jossa hän kertoi soittavansa minun toivomani lähtömarssin. Kun juhlavaatteiden kahina vihdoin peittyi urkujen mahtavaan sointiin, vatsassa muljahti - minun kappaleeni.

Nytkähdimme liikkelle ja vilkaisin äitiini ja hymyilin sellaista pikkuisen pingottunutta itkunpidätyshymyä. Hän teki samoin. Meistä on otettu juuri sillä hetkellä kuva niin että näymme kuvan vastakkaisissa reunoissa ja geeniperimän samankaltaisuus on huikaiseva. Olemme kyllä paljon samannäköisiä mutta siitä kuvasta voisi tehdä faceswapin eikä kukaan huomaisi. Ollaan naurettu monet hyvät naurut sille kuvalle, ei ole omena kauas puusta pudonnut.

Kuvaajamme yritti laukata meitä karkuun ja ottaa kuvia mutta me pitkäjalat harpoimme helpottuneina kohti ovea. Kuulin hääväen kolistelevan penkeissään takanamme ja kun olimme selvittäneet portaat alas sprinttasimme kirkon sivuun mennäksemme takaisin sisälle. Vihkikirkossamme ei voi piiloutua mihinkään odottamaan että vieraat menevät ulos vastaanottamaan vaan on kierrettävä ulkokautta toisesta ovesta takaisin sisään. Suntio vei meidät sivuoven eteistilaan ja jäimme hetkeksi kahden. Tunne ja hetki oli uskomaton. Molemmat puhkesimme puhua pulputtamaan ja lyhyessä hetkessä ehdimme nauraa, itkeä ja huokailla helpotuksesta. Kohta meitä vietäisiin taas, kun pääsisimme sukeltamaan saippuakuplasateeseen.

Kulkiessamme läpi tyhjentyneen kirkon tuntui hassulta ajatella, että aivan hetki sitten käytävä oli täynnä askeleita, korkea katto kaikui säveliä ja ilma oli sakeana tunteista. Kiitimme kanttoriamme musiikkitoiveidemme täyttämisestä. Adrenaliini ja oksitosiini suihkusivat suonissa niin että olo oli kuin Picasson maalauksella - sekava. Olisin halunnut jäädä siihen hetkeen ja samalla oli kiire ryntäämään karmit paukkuen kirkosta ulos ja juhlimaan. Hääkellot soivat ja avautuvan oven raosta näin pienten saippuakuplien tanssin ilmassa.






"ONNEA!" kajautti yksi häävieraista kun astuimme ovista ulos ja muut liittyivät joukkoon. Hymyilin ja nostin kimppuni ilmaan, mies vieressä teki samoin hääraamatulle. Kirkon pihalta otetut kuvat ja videot ovat niitä joihin palaan useimmiten. Onnellisen päivän onnellisimmat hetket taidettiin viettää siinä. Noissa minuuteissa oli edes pientä pysähtyneisyyttä, kun kaikki olivat kokoontuneet samaan hetkeen. Juhlapaikalle päästyämme aika lähti menemään niin valtavan nopeasti että päivä oli illassa ennen kuin huomasinkaan.

maanantai 20. marraskuuta 2017

Black Weekin aloitusvinkit ja omaa ostoslistaa

*Postaus sisältää affiliate- linkkejä. Jos päädyt tekemään ostoksia näiden linkkien kautta, saan minipienen prosenttiosuuden myynnistä. Pelkkä klikkaus ei tuo minulle ansioita.

Kuinka moni aikoo osallistua Black Friday- päivään? Sehän on jenkkilästä rantautunut kulutusjuhlan multihuipentuma, jota edeltää tämä tänään alkanut musta viikko. Tällaiset tempaukset helposti menevät vähän joukkohysteriaksi ja itsekin liian usein ostan sellaista mitä ei niin kipeästi tarvittaisi. Olenkin yrittänyt nyt linjata itselleni selvät toimintaohjeet eli tehdä ostoslistan. Jos tuolta listalta löytyy jotain oikeasti reilulla alennuksella niin hieno homma, ostaahan se täytyy jokatapauksessa.

Meillä on mukulat hoidossa aina maanantait ja tiistait ja aloittelinkin jo vähän kurkistelemaan mitkä kaikki kaupat tässä hassuttelussa mukana ovat. Aika monessa paikassa alennukset alkavat jo näin alkuviikosta. Minä olen jo ainakin kolmessa kaupassa täytellyt ostoskoria ja sitten lyönyt itseäni näpeille. Selvästikin omissa kulutustottumuksissa olisi tarkastelemisen varaa.

Minä itse etsiskelen joulupukin konttiin muutamaa salaista ainesosaa, jota en voi täällä kertoa koska  mieheni lukee nämä kirjoitukset. Lapsiell meillä ostettiin tänäkin vuonna tavarakalenterit joulun odotukseen ja yleensä ollaan sitten pyritty siihen ettei muuta osteta, kun muualta niitä paketteja tulee niin valtavasti. Yleensä ollaan pyritty tarkoittaa tässä tietenkin sitä, että yritys on kova mutta usein epäonnistuu (täällä bingo!). Minusta lahjojen antaminen on ihanaa ja omille muksuille varsinkin. 

Lapsille lahjoja siis ei ole hakusellaan, mutta tulevien kausien ulkovaatteita pidän kyllä sillä silmällä. Niitä en osta oikeastaan koskaan täydellä hinnalla vaan metsästän alesta tai hankin käytettynä. Sportamorella onkin -50% alennuksella Reiman ulkovaatteita. Kokovalikoima on kerinnyt huveta näin hyvällä aleprosentilla jo melko köykäiseksi mutta isoimpia ja pienimpiä kokoja näyttäisi vielä olevan. Meille ostin Isosiskolle Tartu- toppahanskat.


Latu Down Jacket | Kinsei Merino Wool Set | Kinsei Merino Wool Set | Strum 2-Pack Wool Socks | Gotland Reimatec® 15 000 mm | Serkku Reimatec® Down 15 000 mm |


Stadiumilla  on Black Weekend mutta sitä varten jo lämmitellään, ja sen kunniaksi kaikki takit ovat -25%. Minulla itselläni on puute sellaisesta kylmään vuodenaikaan sopivasta hikiliikunnan takista ollut jo aika monta vuotta. Erityisesti hiihtäessä sellainen olisi tarpeen. Stadiumilta katselin Everestin hiihtotakkia mutta pienen mutkan kautta päädyin tilaamaan Ellokselta tämän Zoe- takin, joka sekin on nyt puoleen hintaan ainakin tämän päivän ajan.

Lekmerillä on Black week- aleja myöskin. Meidän muksujen toivelistasta täältä saisi hankittua ainakin Lego Friends sairalan Pikkusiskolle ja Lego peruspalikoita täydentämään valmiita paketteja.

Perheen yhteisessä joulutoivelistassa on sähköhammasharjat ja sellaisia varten olen vähän kartoittanut mistä kaikkialta niitä voisi kytistellä. Jokaiselle perheenjäsenelle ei omaa osteta mutta kaksi (tai kolme jos tosi edullisia löytyy) olisi hyvä olla, niihin sitten vain omat harjat tietysti. Elektroniikkalinjalla jatkan oman puhelimen hankinnalla. Minulla on ollut nyt jo kolme ja puoli vuotta iPhone 5S ja se alkaa olemaan tuskastuttavan hidas kärsimättömälle ja akkukin vetelee viimeisiään. Olen vähän katsellut saman merkin uudempia malleja, lähinnä 7 plus kiinnostaisi. Jos hyvä tarjous tulee niin hankittava se varmaan on.

Onko sinulla ostoslistaa Black Fridaylle?

perjantai 17. marraskuuta 2017

The häämekko

Ostin hääpukuni Morsiusateljé A.S Uniikista, kuten täällä kerroin. Lillyn tylliunelman täytyi kuitenkin läpikäydä sarja muutoksia ennen hääpäiväämme. Sitä pienennettiin istuvuuden vuoksi mutta siihen tehtiin myös lisäyksiä ja hienosäätöä minun toiveestani. Ostetun puvun ja häissä pidetyn puvun välillä ehti kulua kuukausia aikaa, monta sovitusta, ompelijan työtunteja määrä x ja tietysti tukku rahaa. Kaikki sen arvoista!

Luonnollistikaan en malttanut roikottaa pukua kaapissa koko aikaa vaan silloin tällöin yksin ollessani puin puvun päälle. Oli ihanaa fiilistellä etukäteen ja myös kypsytellä ajatuksia siitä onko olkaimeton puku mun juttuni vai haluanko teetättää siihen olkaimet. Kun helmikuussa ryhdistäydyin ja aloin tiputtamaan ylimääräisiä kiloja pois, kävi puvun sovittaminen hankalaksi, kun ei se pysynyt enää päällä. Ei auttanut kuin odottaa loppukesää, jolloin saisin viedä puvun takaisin Uniikkiin pienennettäväksi.

Viimein tuo odotettu hetki koitti ja kiikutin pukuni Arjalle Kokkolaan.
Ensin hän kavensi puvun minulle sopivaksi ja teki toivomani muutoksen suorasta pääntiestä sydänpääntieksi. Tuo pääntien muokkaaminen on tosi pieni juttu mutta voi mikä ero! Ensimmäisessä sovituksessa myös esitin toiveeni hihallisesta yläosasta, ja kun puku oli rungoltaan sopivaksi ommeltu, Arja ideoi tyllipaidasta ja irtopitsistä pukuun kiinniommeltavan 3/4- hihaisen yläosan. Yläosaan toteutettiin V- muoto sekä eteen että taakse. 





Puvun tyllihelman laskostukset osuivat juurikin lantion kohdalle, ja koska se on minun levein kohtani niin se korosti sitä entisestään. Pyysin Arjaa sulkemaan laskoksia pidemmältä matkalta, jotta linja lantiolla olisi suorempi. Ammattitaidolla hankalasta kohdasta selvittiin vaikka hän epäröikin saisiko siitä siistin. Hyvä tuli! 

Kun menin valmista pukua sovittamaan ja hakemaan, se oli juuri niin ihana kun olin ajatellutkin. Olen tosi tyytyväinen, etten tyytynyt ottamaan olkaimetonta pukua. Minusta tämä hihallinen toimi älyttömän hyvin meidän syyshäissä ja koko morsiuslook natsasi kaikilta osasiltaan hyvin yhteen, vaikka kaikki niistä olivatkin yksittäin hyvin erilaisia kuin mitä olin ennalta ajatellut. 

Suurkiitos Uniikin Arjalle ja Heidille osaavasta ja sydämellisestä palvelusta. Minulta lähtee suurensuuret suositukset Uniikin palveluille sekä sovittelukokemuksen että ompelupalveluiden osalta. 



 

Facebookin hääkirppikseltä ostin pukua täydentämään hunnun. Ensin oli tarkoitus laittaa pitsireunainen huntu mutta vaihdoin sen onneksi yksinkertaisempaan. Pitsinen olisi ollut puvun kokemien muutosten jälkeen too much, jopa kaltaiselleni "ennemmin överit kuin vajarit"- mimmille. 
Hääpukua oli ihana kantaa ja tuskin mikään vaate on saanut minua tuntemaan itseni niin kauniiksi. Aivan harmitti riisua puku aamuyöllä pois ankaran bailaamisen päätteeksi, vaikka piiiiiiitkä päivä olikin takana. Tokikaan tuntuma hääpuvussa ei voi olla aivan niin rento kuin arkivaatteissa, mutta laadukas puku ei tunnu päällä pahalta ja siinä on mukava liikkua. Laahuslenkin ansiosta tanssikin onnistui ja puvun laahuksen sai nostettua ylös pysyvästi sitomalla helman sisällä olevat narut yhteen. Tätä en olisi tiennyt enkä hoksannut edes etsiä ellei Arja olisi vinkannut tällaisten narujen olemassaolosta! Siinäpä niitä minun runsaista helmoistani etsittiin syysillan pimeässä meidän juhlapaikan terassilla, kun laahus alkoi haittamaan tanssilattialla <3 


 


Olen ajatellut myydä mekkoni eteenpäin. Säilytystilojen vähyyden vuoksi mutta myös siksi, että yhtälailla kun tuntuu hankalalta puvusta luopua niin tuntuisi hankalalta sitä säilyttääkään kun en halua pukua jatkojalostaakaan. Puvun koko on noin 42 mutta nyörityksellä säätövaraa on lähinnä ylöspäin ja koska helma on alkuperäinen niin tämä menee pitkällekin morsiamelle (itse olen yli 180cm). Yläosa hihoineen täytyy valitettavasti ratkoa irti, sillä ohueen tylliin tuli hääpäivämme aikana pieniä reikiä niihin kohtiin mistä se on ommeltu pukuun kiinni.

Hääpäivän hulinassa unohdimme ottaa minusta yksinään kuvia ja se vähän jäi harmittamaan. Olenkin nyt harkinnut, josko otattaisin vielä sellaiset Glam the dress- kuvat (vrt. Trash the dress). Ideoita kuviin kyllä olisi! Hiukset tosin ovat jo lyhentyneet, haitanneeko tuo? 

 Kaikki kuvat ReettaKristiin Photography


Onko joku ottanut post-wedding hääkuvia tai glam/trash the dress- kuvia?


torstai 16. marraskuuta 2017

Jämähtäminen ja muutoksen pelko

Jäin vauvalomalle toisesta lapsestamme huhtikuussa 2013. Edustin omasta toiveestani hyvin pienimuotoiseksi karsituissa juhlissani raskausviikolla 40+3 lihavana ja turvonneena vähintään kolmen terkkarin äitiysvihkooni raapustaman plussan verran. Vauva syntyi ja minusta oli ihanaa olla kotona hektisten työn ja opiskelun täyttämien vuosien jälkeen. Liian pian loppui vanhempainvapaa mutta jäin vielä kotiin. Työpaikkaa ei ollut odottamassa ja kolmas vauvakin oli jo toiveissa. Uusi raskaus todettiin, kun vauva numero kaksi oli upgreidannut itsensä taaperoksi.

Kolmannen lapsemme syntymästä alkoi sellainen pyöritys, että jos sen olisin etukäteen osannut ennustaa niin tuskin olisin uskaltanut leikkiin lähteä. Lopullinen romahdus koitti pikku kolmosen ollessa pikkuisen vajaan vuoden ja se pysäytti tarkastelemaan omaa elämää. Ymmärsin silloin, että kotiäitivuoteni olivat parasta ennen päivämääränsä saavuttaneet.

Vaativa ja huonouninen kolmas vauvamme on ollut myös vaativa ja verrattain huonouninen taapero. Hän on ripustautunut minuun ja kaipaa todella paljon läheisyyttä ja aikuisen turvaa, useimmiten nimenomaan minun turvaani. Hän kulkee perässäni päivisin ja nukkuu kyljessäni kiinni öisin. Tuo taapero täyttää muutaman kuukauden päästä kolme vuotta. Minä olen yhä kotona.


 


Punatukka ja kaksi karhua- blogin Hanna pohdiskeli unelmiaan. Jäinpä pohtimaan niitä itsekin. Tänään kävin kahvipöydässä keskustelun mieheni kanssa ja ymmärsin jämähtäneeni. Jo todella pitkään olen huomannut olevani enemmän tai vähemmän tyytymätön. En ole osannut antaa sille nimeä mutta nyt ymmärrän, että tyytymättömyyteni kumpuaa tästä pysähtyneisyydestä ja perheen ulkopuolella olevan oman elämän puuttumisesta.

Se käy järkeen, olinhan aiemmin kokopäivätyötä tekevä, iltaopiskeleva sinkkuäiti, jolla vielä osan ajasta oli kaksi koiraakin huolehdittavana. Voisi sanoa, että palettini oli tuolloin aika täysi, mutta siinä tuntui silti olevan sopivasti kaikkea ja nuo elementit täydensivät toisiaan. Nyt minulta puuttuu virikkeitä ja alan kohta kakkimaan olohuoneen matolle tai syömään sohvaa, ongelmallista käytöstä on jo havaittavissa.

Minusta on alkanut tuntumaan, että kotini on linnani. Sellainen kolkko linna, joka aiheuttaa väristyksiä (koska siellä on ollut tismalleen sama sisustus viisi vuotta!) mutta on kuitenkin turvallisempi kuin metsä linnan ulkopuolella, jossa on hirvikärpäsiä (inhoan ja pelkään niitä). Vaikka sen metsän takana olisi kiehtova kaupunki täynnä leipää ja sirkushuveja. 

Ymmärsin, että olen jämähtänyt siksi koska pelkään muutosta. Tämän homman tässä kotona minä osaan. O-saan. Olen ollut niin kauan kotona ja keskittynyt toisten ihmisten perustarpeiden hoitamiseen, että olen menettänyt itseluottamukseni toimia näiden seinien ja elämän perustoimintojen ulkopuolella. Miten sellainen ihminen voi ymmärtää pääsykoekirjoja, joka on nukkunut huonosti yli neljä vuotta eikä ole lukenut tänä aika edes hömppäromaaneja, saati jotain tietokirjaa. 

Pelkään, että olen tyhmentynyt. Pelkään, oi luoja kuinka pelkäänkään, että nämä surkastuneet siivet eivät kannakaan jos tästä pesästä yritän lentää. Epäonnistumisen pelko tuo minusta esiin ärsyttävän selittelijän, jonka höpinöitä en usko itsekään. Mutkuttelijan ja sitkuttelijan. Missä on se minä, joka vuonna 2001 sai etenemisesteen lukion matematiikassa huonojen numeroiden vuoksi mutta vuosikymmen myöhemmin kirjoitti matematiikan ihan vain todistaakseen itselleen, että pystyy? Minä pelkään, ettei minusta riitä minulle ja perheelleni. En halua että minun jokin on muulta perheeltä pois. 





Mitä minä sitten haluan? Haluan paljonkin mutta koulutuksen nyt ensimmäisenä. Haluan omaksua itselleni ammatin, joka vie minut mielenkiintoisen työn ääreen ja antaa minulle etenemismahdollisuuksia. Haluan uran, perhe minulla jo on. 

Nyt olen itsekin sitä mieltä että nuorinkin lapseni on jo niin iso ja omatoiminen että pärjäisi hoidossa ihan kokopäiväisestikin. Muistan ajan, jolloin ajatuskin lasten viemisestä hoitoon sai sydämen hakkaamaan. Silloin en ollut vielä valmis luopumaan kotiäidin roolistani.  Nyt minulla ei ole enää lapsilleni annettavaa kotiäitinä eikä kotiäitiydellä ole enää mitään annettavaa minulle. Olisikohan sen aika antaa minulle minulta viemänsä itseluottamus takaisin?

keskiviikko 15. marraskuuta 2017

Blogin neljäs syntymäpäivä + arvonta

Tämä minun pieni blogini täyttää tänään 4 vuotta. Postauksia tuohon aikaan on mahtunut 345 kappaletta. Tunnit, jotka olen viettänyt ideoiden, valokuvaten ja kirjoittaen ovat lukemattomat. Nautin siitä kaikesta, kunpa aikaa vain olisi enemmän. Blogi on kasvanut kokoajan, hitaasti mutta varmasti. Oma halu kehittää sitä ja omia taitoja siinä samalla.

Tunnisteita pikaisesti silmäten suurin osa postauksista käsittelee ompelua. Paljon olen kirjoitellut myös lapsista ja elämästä yleensä. Kädentaitoja olen harjoitellut myös neuletöiden saralla vaikken niitä täällä blogissa paljon ole kehdannut julkaistakaan. Painonhallinta ja elämäntaparemontin tekeminen on ikuisuusaihe, sekä minun oikeassa elämässäni että täällä blogin puolella, huoh. Leipomista ja joulua rakastan ja se näkyy täälläkin. Minusta on ihanaa mutta myös vähän noloa lukea vanhoja kirjoituksiani.

Neljä vuotta sitten minua vähän hävetti perustaa koko blogia. Tuntui vähän erikoiselle olla sitä mieltä, että minun jutut ne on semmoisia jotka varmasti ihmisiä kiinnostaa. Joiltain osin näin on, koska jakamieni nukenvaatekaavojen ohella suosituimpien tekstien joukossa on niitäkin, mihin olen kirjannut omia ajatuksiani. Ehkä olen onnistunut sanoittamaan jotain sellaista mikä koskettaa muitakin? 

Synttäripäivän kunniaksi haluan kiittää tämänkin blogin tärkeintä ainesosaa: teitä lukijoita. Arvonnalla, kuinkas muutenkaan!








Koska kaupoissa myytävät Baby Bornin nukenvaatteet ovat keinokuituisia, ylihinnoiteltuja hirvityksiä niin laitan arvottavaksi kaksi nuken vaatekertaa. Olen ommellut ne tietysti itse ja materiaalina käytin pehmoista trikoota. Kiinnitys paidoissa on tarranauhalla nuken selkäpuolella. Otin riskin ja poikkesin tavanomaisesta hempeästä vaaleanpunaisesta ja menin vahvemmilla väreillä. Omaa silmääni tällaiset miellyttävät erityisen paljon tällä hetkellä. 

Molemmissa seteissä on legginssit ja paidat. Ensimmäisen setin paita on pelkistetysti yksivärinen ja legginssit kuviolliset. Toisessa setissä paidan kuosi on kukikas ja sen helmassa on frilla, mutta legginssit puolestaan ovat yksiväriset.

 Voittajia arvonnassa on siis kaksi. Pääset osallistumaan näin:


1. Kerro alas kommenttiboksiin kumpaa settiä tavoittelet; kukkapaita- settiä vai pisaraleggari- settiä. 
2. Klikkaile itsesi lukijaksi tuosta vasemmalta sivupalkista löytyvään lukijapaneeliin TAI tykkää Luomalla- blogista Facebookissa


Jos olet jo lukijana niin pelkkä kommentointi riittää. Muista jättää toimiva sähköpostiosoite kommenttiisi, jotta voin tavoittaa sinut.


Arvonta- aika alkaa nyt 15.11 ja päättyy viikon päästä 22.11 klo 22.

Onnea arvontaan! Kannattaa ihan ehdottomasti laittaa myöskin blogin insta seurantaan.

EDIT. Arvonta on päättynyt ja voittajille ilmoitettu henkilökohtaisesti. Kiitos kaikille <3





tiistai 14. marraskuuta 2017

Morsiuspukumatka: Morsiusateljé A.S Uniikki

On aika saattaa päätökseensä tämä blogissa taitettu matka minulle täydellisen hääpuvun etsimisessä. Häät on toki jo tanssittu ja instassa olenkin pukuani  vilautellut, mutta tarinaa ostotapahtumasta en vielä ole kertonut. Tänään matkustamme Kokkolaan Morsiusateljé A.S Uniikkiin, josta pukurakkauteni sitten lopulta ostin. Hyppäähän kyytiin!

Ensimmäinen askel kohti hääpukuani oli tietysti toiveet sitä koskien. Tiedän, että usein se mitä lähtee hakemaan muuttuu aika paljonkin matkan varrella ja olenkin yllättynyt miten monta tekijää tuosta alkuperäisestä toivelistasta puvussani kuitenkin oli. Matkan ensimmäinen pysähdys tehtiin täällä ja toinen täällä. Kolmas kerta toden sanoo, eikö se vähän niin ole? :)


nyöritys_hääpuku


Menin Uniikkiin itsekseni, koska kukaan kaasoista ei päässyt liittymään seuraani. Kokkola on minusta jotenkin kauhean sokkeloinen ja epälooginen kaupunki eikä ateljeen löytäminen ollut kaltaiselleni epäsuunnistajalle mitenkään helppo homma. Viimein perille löydettyäni ihastelin jo Uniikin näyteikkunoita, ne olivat tosi kauniit. Tunnelma sisällä oli hyvin samanlainen kuin Oulun Katariinassa - ylellinen, kutsuva ja niin irti harmaasta arjesta kuin vain voi olla. Siis juuri niitä asioita mitä itselleen hääpukua etsivä morsio haluaakin. 

Minut toivotti tervetulleeksi liikkeen omistaja Arja, jolle lyhesti kerroin toiveeni pukua koskien. Tunnustan heti kättelyssä etten muista enää mitä pukuja sovitin enkä siis voi niiden kuvia netin syövereistä kaivella näytille. Alennuspuvuista löytyi yksi mitä sovitin mutta se ei sytyttänyt yhtään. Tässä kohtaa oli selvää ettei budjettimme sisältä löytyisi mitään, mutta tähän olin jo osannut varautua monta muutakin liikettä läpikäyneenä.

Kolmas liikkeessä sovittamani puku sai sen niinsanotun "prinsessafiiliksen" aikaan, kun sen päälleni pistin. Mekko oli tanskalaisen Lillyn luomus, ja kuten toivoinkin siinä oli sekä pitsiä että tylliä. Vastoin toiveitani puku oli olkaimeton mutta sellaisten lisääminen jälkikäteen ei olisi ongelma. Mekon malli oli A-linjainen, mikä tuntui sopivalta kompromissilta merenneidon ja prinsessahelman väliltä. Se on ajaton, sopii pitkälle morsiamelle ja jälleenmyyntiä ajatellen on myöskin monelle sopiva malli. Puvussa oli myös ihana laahus mutta miinuksena jokunen kiiltelevä paljetti, jollaisia en välttämättä olisi pukuun halunnut. Häämekkobudjetin puku tuplaisi kertaheitolla. Lähdin itsekseni kahvittelemaan ja pohtimaan asiaa..


Lilly 08-3602

Lilly 08-3602

..useita tunteja myöhemmin palasin liikkeeseen ostohousut jalassa tutisten. Olin pitänyt puhelinpalaveria miehen kanssa ja muutaman muunkin ostotukihenkilön. Vaikka häihin oli vielä lähes vuosi aikaa ja olisin voinut jatkaa etsintöjä, pelkäsin etten lakkaisi jahkailemasta koskaan ja päätin ostaa puvun, koska se tuntui enemmän hyvältä päätökseltä kuin huonolta, ja oli kaaaaaaikista sovittamistani puvuista ehdottomasti paras. 

Näin jälkipohdintana voin paljastaa että jahkaaminen tosiaan jatkui aivan hääviikolle asti vaikka puku kaapissa olikin valmiina. En usko, että olisin ollut aivan 100% tyytyväinen mihinkään, koska esteetikkona viehätyn tosi monenlaisesta ja toisaalta superisti itsekriittisenä en pidä erityisen paljon mistään vaatteesta missä itse olen sisällä.

Hääpukuni oli jo ostaessa minulle liian suuri ja raskauskilojen pudottamisurakkakin oli tuolloin jo tiedossa. Päätettiin silti Arjan kanssa, ettei oteta riskiä pienemmän mekon tilaamisella, koska mekkojen pituudet usein lyhenevät kokonumeron pienentyessä. Olkaimettoman mekon kaventaminen onnnistuu kuitenkin isommallakin volyymilla ja helman pituus sovitusmekossa oli vannehameen kanssa balleriinoille juuri sopiva. 

Köyhänä mutta onnellisena lähdin uusi pukuni takapenkillä roikkuen ajelemaan kotia kohti, tuskaisesti odotellen heinäkuuta kun saisin varata aikaa puvun muokkauksia varten. Silloin en vielä itsekään tiennyt mitä kaikkea puvulle tultaisiin loppujen lopuksi tekemään. Onneksi en, sillä mekkobudjetti paisui vielä entisestään kuten aika moni muukin budjettimme osa-alue. Tästä häitään vielä suunnitteleva morsian ottaakin vinkin nokkelaan itsepetokseen: jaa kustannukset moneen eri osaa niin rahanmeno ei tunnu niin kauhealta :D

Puvun kokemat muutokset ja sen lopullisen ulkomuodon paljastan loppuviikosta, pysyhän kuulolla!


lilly_hääpuku_pitsi

sunnuntai 12. marraskuuta 2017

Isäinpäivän brunssi ja lahjat



brunssi2


DSC_0055


Meidän isi on hyvä rakentamaan Legoilla ja lukemaan ninja- satuja. Näin sanoittivat kaksivuotias ja neljävuotias. Kymppivee huokaili tänään kuinka hyvä on, että minä menin naimisiin juuri Metallimiehen kanssa. Olen hirvittävän onnellinen, että minun lapsilla on noin ihana isä ja isäpuoli. Valtavan kiitollinen olen myös kaikista muista isähahmoista meidän elämässä, uusiokuviossa heitä onkin siunaantunut reilummasti. Miten ihanaa!

Isänpäivään kuten yleensäkin kaikkiin juhlapäiviin liittyy vahvasti jokin herkullinen suuhunpantava. Tänä vuonna isälle vietiin aamulla sänkyyn vain lahjukset ja kortit vaikka usein on ollut tapana viedä sinne aamupalakin. Oltiin kuitenkin yhteistuumin sovittu, että tänä vuonna kyhätään kasaan brunssi. 


DSC_0053

DSC_0086

DSC_0099


Brunssille leivoin isänpäiväkakun. Oikein yritin onnistua pohjassa ja koristemarengeissa mutta yrittämisestä ei tässä kohtaa tullut bonuksia. Samanlaisia olen tehnyt yrittämättä mitenkään erityisen paljon. Marengit ratkeilivat ja nyt jopa jäivät hieman liiankin sitkeiksi sisältä eikä kakkupohjakaan säästynyt siltä kummalliselta karamellisoituneelta rapsakalta paistopinnalta vaikka vähensin sokerin määrää. Pinta lähtee kakun jäähdyttyä nätisti palasina pois ja sen alta useimmiten paljastuu aivan kelpo pohja, eli ehkä jatkan näin kun ongelma ei tämän suurempi ole.


DSC_0090-2
DSC_0097

DSC_0095


DSC_0106


DSC_0114


DSC_0102


DSC_0101


Kakun välissä on appelsiini-valkosuklaamousse, päällä sokerikreemi ja suklaaganache. Roiskekoristelu on helppo ja miellyttää ainakin minun silmääni. Macaronsit on Pirkan valmiita, marengit omaa käsialaa.

Vaikka päivä on isien, sain minäkin lahjan. Metallimies oli ostanut minulle uuden objektiivin järjestelmäkameraan. Kuvaan paljon ja usein myös täällä meillä sisällä. Meillä on aika pimeä asunto ja kameran mukana tulleessa vakioputkessa ei valovoima sisällä kuvatessa tahdo riittää, ellei ulkona ole todella kirkas ilma. Salamaa en tykkää enkä osaa käyttää. Pimeänä vuodenaikana ja erityisesti näin pilvisten ilmojen vallitessa sisäkuvaus onkin ollut lähinnä vitsi, optimoipa kuvausajan miten vain. Siispä tuollainen 50- millinen potrettiputki tuli todella tarpeen! Se on minun joululahjani mutta oli tosi mukavaa että sain sen jo etukäteen niin voin hyödyntää sitä jo joulukuviinkin. Tässäkin postauksessa suurin osa kuvista on otettu uudella objektiivilla.

Mitäs se isi sitten sai omana päivänään? No, toki ne liikuttavat päiväkodissa tehdyt kortit mutta myös kipeästi kaivattua lisää kaappiin - bokserit ja t- paidan. Lahja on ehkä hieman mielikuvitukseton ja tylsäkin mutta taatusti tarpeellinen. Metallimies tykkäsi lahjastaan tosi paljon ja puki uuden paidan päälleen heti. 


DSC_0014


DSC_0043


Minä ompelin paidan mustasta trikoosta käyttäen Joka tyypin kaavakirjan miesten t-paidan kaavaa. Olen aiemminkin tehnyt samalla kaavalla miehelleni paitoja. Piirsin nyt vain pienemmän koon, koska mies on kiristynyt salilla käynnin myötä reilusti. Koko M oli hänelle suoraan hyvä, valmispaidoista hän käyttää useimmiten L- kokoa. Lasten kanssa rullailtiin valmiiseen paitaan Plaston pyöräkoneella (?) ja duplotraktorilla tuollaiset kuviot kankaanpainovärillä. 

Bokserit on ommeltu ompeluryhmäläiseltä saadulla kaavalla ja tällä samalla kaavalla olen tehnyt miehelle aiemminkin boksereita. Kangas on Verson Aika kortilla- trikoota, joka on värjätty turkoosiksi. Täällä toiset samalla kaavalla (ja kankaalla!) tehdyt bokserit ja täällä samalla kaavalla tehty toinen paita.

Päivä oli tosi mukava ja perheen me- henki jotenkin erityisen luja. 


DSC_0127

keskiviikko 8. marraskuuta 2017

Meidän kirkkomusiikit ja pari vinkkiä vihkimisen musiikkia miettiville



Me emme halunneet perinteisiä häämusiikkeja. Emme myöskään halunneet niitä biisejä, jotka eivät ole niin perinteisiä mutta soivat silti monissa häissä juuri siksi, kun on haluttu poiketa perinteisestä. Vietiin siis tyylillemme uskollisesti homma mahdollisimman hankalan kautta maaliin. Eikä ollut helppoa todellakaan mutta näin jälkikäteen voidaan olla tyytyväisiä, että uskallettiin säätää, sillä meidän musiikkivalintojamme kehuttiin erilaisiksi (nimenomaan kehuttiin, ei todettu erilaisiksi kulmia kohotellen) ja meidän näköisiksi.

Musiikkivalintoja alettiin viilaamaan melkolailla ensimmäisten asioiden joukossa ja niistä viimeisimmät lyötiin lukkoon vain hetki ennen hääpäivää. Kirkkomusiikit tuottivat eniten päänvaivaa siinä mielessä, että epäperinteikkäisiin toiveisiimme piti saada myöntymään sekä pappi että kanttori. Emme halunneet perinteisiä marsseja sisääntullessa emmekä poistuessa ja kesken vihkimisen meille oli suunniteltu lauluesitys, joka sekään ei ollut virsikirjasta peräisin. Sanoituksensa puolesta se oli mielestämme kuitenkin kirkkoon sopiva.

Meidän yhteistä aikaamme leimaa vahvasti sekä musiikki että elokuvat. Elokuvia varten sävelletty taidemusiikki sitoo nämä kaksi asiaa yhteen. Häämarssejamme valitessamme käännyimme lempielokuviemme soundtrackien puoleen. YouTubesta löytyy ihan mielettömän hienoja uruilla soitettuja elokuvakappaleita ja teimmekin aina haun sitä kautta, kun löysimme jonkun häämarssiksemme sopivan kappaleen. Kuukausien työn tuloksena olimme viimein saaneet rajattua toiveemme pariin kappaleeseen. Etsimme nuotit marsseihin ja lähetimme ne kanttorille ehdotuksena, kun pappimme oli ensin ne omasta puolestaan hyväksynyt. Hyväksytimme esityskappaleemme myöskin kanttorillamme vaikka hänen ei sitä tarvinnutkaan soittaa.



Aikamoista vääntöä ja hääseurueemme musiikkiekspertin suostuttelutaitoja siinä vaadittiin mutta saimme toivemme läpi pienellä jännitysmomentilla - vasta hääpäivän aamuna sain sähköpostiini tiedon siitä onko lähtömarssimme se mitä toivoimme vai kanttorin oma ehdotus. Koska hääpäivän aamu oli aika tiivistahtinen eikä aikaa postien luvulle ollut, jäi marssin kohtalo epäselväksi etukäteen.

Alkumarssimme oli tavallaan miehen toive vaikka pidän siitä valtavasti itsekin. Kävelimme alttarille Star Wars- elokuvasta tutun The throne room- sävellyksen tahtiin. Sen on säveltänyt paljon muutakin elokuvamusiikkia tehnyt John Williams. Throne room muistuttaa tosi paljon Mendelssohnin häämarssia alusta ja kuulostaa uruilla ihan mahtavalta. 

Keskellä vihkitoimitusta meillä oli musiikkiesitys. Minun äitini työkaveri lauloi, kaasoni ja samalla mieheni sisko säesti viulullaan ja hänen avomiehensä kitarallaan. He esittivät Antti Railiolle tehdyn kappaleen Samaan marmoriin. Se oli ihan huikea kaunis esitys eikä meidän kuudenkymmenen henkilön hääväessä taatusti ollut montaakaan kuivaa silmää.

Virtenä meillä oli kaksi ensimmäistä säettä virresta 517.


"Älä pelkää, oon varma paikastani, jälkeen kaiken sen mistä vierees tulinkaan. Älä pelkää, mä en huoli menneestäsi, tyhjän päällä kuljettuaan kallionsa tunnistaa."

Kun matkamme avoparina oli päättynyt, jatkoimme yhteistä matkamme minun toivemusiikkini säestämänä. Elokuvasta sekin ja niinikään fiktiivisissä tunnelmissa. Lähtömarssina meillä soi Harry Potterista tuttu Fireworks (linkissä pianolla soitettuna). Se on Nicholas Hooperin käsialaa ja sopii lähtömarssiksi jo siksikin, että se on iloinen ja reipas. Elokuvassa sävellys soi, kun Weasleyn kaksoset lähtevät koulusta komean ilotulituksen saattelemana. Tätä kappaletta ei YouTubesta löytynyt uruilla soitettuna mutta hyvin se niillekin sopi.

Meidän marsseista kävi kysymässä yksi jos toinenkin. Osa oli tunnistanut jommankumman mutta kukaan, joka ei marsseja etukäteen tiennyt, ei tainnut molempia tunnistaa. Minusta perinteistä poikkeavat kirkkomusiikit sopivat meille tosi hyvin ja toivat sellaista humoristista tatsia myös. Myönnän, että kanttori tuli tosi paljon meitä vastaan näissä meidän toiveissa. Voisi toisaalta kysyä sitäkin onko loogista haluta nimenomaan kirkkovihkiminen jos haluaa sen kaiken sisällön muuttaa maalliseksi? Näin häiden jälkeen asioita katsoo vähän eri näkökulmasta ja kuten vanha sanonta sanoo, näkee metsän puilta.

Jos haluat esittää toiveita perinteisten häämarssien ulkopuolelta niin tässä muutama vinkki:


Ole liikkeellä ajoissa. 

Jos kanttori on suostuvainen uuden kappaleen harjoittelemiseen niin hän tarvitsee aikaa sen harjoittelemiseen. Ammattisoittaja handlaa uuden kappaleen aika nopeasti mutta varsinkin yhden kanttorin kirkoissa töitä piisaa eli jätä aikatauluun väljää. 

Toimita kanttorille (urku)nuotit itse.

Ei ole kanttorin tehtävä etsiä nuotteja eikä alkaa sovittamaan niitä uruille. Kannattaa kuitenkin kysäistä, josko hänellä kaipaamanne nuotit olisi jo valmiina. Jos lähestyt kanttorianne sähköpostitse, etsi hänelle linkit, joista hän pääsee kappaleet kuuntelemaan. 

Perustele ja ole sinnikäs.

Uskon, että vanhoillisinkin kanttori voi heltyä, kun perustelet miksi toivotte juuri niitä kappaleita. Jos ne ovat erityisen merkityksellisiä teille (eivätkä vain kivankuuloisia) se voi ollakin se ratkaiseva tekijä suostuuko kanttori uuden kappaleen opettelemaan. Ihmisiä hekin vain ovat ja ainakin meidän tapauksessa sinnikkyys palkittiin vaikka kanttorimme ensin kieltäytyikin.

Ole järkevä.

Me pidämme metallimusiikista eikä yhteyttä metallin ja saatananpalvonnan välillä ole. Emme siltikään olisi toivoneet Dimmu Borgiria vaikka se taatusti kuulostaisi uruilla soitettuna vimpan päälle eeppiseltä :D Sanoituksien suhteen kannattaa olla tarkkana myös. Tiedän, että ainakin Johanna Iivanaisen kappale Minä sinua rakastan on hylätty usemmassakin paikassa, ja se johtuu varmaankin siitä, että sanoituksissa mainitaan kuinka sitä omaa rakasta rakastetaan enemmän kuin Jumalaa.

Tee tarvittaessa kompromissi.

Jos kanttori ei ole suostuvainen ehdotuksiisi, pyydä häntä tekemään sinulle vastaehdotus. Jos nimenomaan haluat välttää perinteisiä häämarsseja, on monia muitakin hengellisempään menoon sopivia vaihtoehtoja. Kanttorin vaihtaminen toiseen isommissa seurakunnissa tai sellaisen kysyminen naapuriseurakunnasta "lainaan" voi olla vaihtoehto sekin. Jos olet ehdottoman tarkka musiikistasi, ota tästäkin asiasta selvää tai tarvittaessa pohdi voisiko vihkimisen hoitaa muualla kuin kirkossa, jolloin musiikkivalinnatkin ovat vapaammat?

Muista, mikä on tärkeintä.

Loppujen lopuksi tärkeintä on se, että pääsette sanomaan puolisollenne tahdon. Musiikin merkitys on suuri mutta tarkastele silti tilannetta kauempaakin. Onko se yhtä merkityksellinen asia sinulle vielä kymmenen tai kahdenkymmenen vuodenkin jälkeen? Perinteisessä ei kuitenkaan ole mitään vikaa, ja jokainen solmittu liitto ja vihkiminen on uniikki vaikka marssit olisivat samat kuin muilla. 


Halusitko tai haluaisitko sinä jotain perinteisiä musiikkivalintoja kirkkoon vai ehdottomasti jotain aivan muuta?


Sinua saattaisi kiinnostaa myös tämä: Minä ja musiikki + kirje teini-ikäiselle itselleni

maanantai 6. marraskuuta 2017

Muutama pieni neuletyö

 * postaus sisältää affiliate- linkkejä. Jos näiden linkkien kautta päädyt jotain ostamaan niin saan muutaman prosentin provikan sinun ostoksistasi. Pelkkä klikkaus ei kassavirtaa kerrytä.


En ole neulomisen suhteen aivan niin varma tekijä kuin ompelun saralla. Tykkään tehdä pieniä neuletöitä ja usein valitsen sellaisia mitkä valmistuvat huolettomasti televisiota katsellessa. Käsille täytyy nimittäin olla jotain tekemistä, ja jos ne eivät neulo, ne työntävät herkkuja mun suuhuni..

Tein viime talvena kahdelle pienemmälle nauhalliset tupsupipot, jotka sopivat vieläkin mutta halusin peruspipot lisäksi. Tämän pipon bongasin alunperin instasta ja tuo kuvio oli kaikessa yksinkertaisuudessaan tosi kiva. Pipon ohje löytyy *Klompelompe: Neuleita koko perheelle- kirjasta ja myssyn nimi on Peikkonen.

Vaikka yritin sovittaa langan paksuuden täsmäämään ohjeessa käytettyyn lankaan ja modifioida puikkovahvuuden oman käsialani mukaan niin silti ohjeen pienimmästä koosta (6-24kk) tuli sopiva minun 57cm päähän. Jossain kohtaa mulla on sitten varmaan syltännyt, koska pientä tutkimusta tehdessäni en löytänyt vastaavia kokemuksia muualta tätä ohjetta koskien. Kuten sanottu, en ole kovin varma neuloja.

Pipoon käytin *Adlibris Alpakkalankaa ja neuloin ohjeen ja vyötteen suosittelemalla puikkokoolla. Lanka on muuten ihanan pehmeää, ei niin sileäpintaista kuin Dropsin Baby Merino mutta ihan yhtä pehmeää. Ja mitä olen päässä tuota pipoa sovitellut niin ei kutise! Nyt tulisi halvemmaksi kokeillakin tuota lankaa kun on alennuksessa :)

Länttäsin pipoon vaaleanpunaisen tupsun enkä nyt tiedä mitä sillä tekisin. Ehkä pidän sen itse? Isosisko ei toista tupsupipoa tarvitse, sellainen kun ei ole kovin kätevä pyörällä kouluun kulkevalla lapsukaisella. Ehkä yritän itse muokata ohjeesta pienempää tai kokeilen paksummalla langalla, sillä ne pipot yhä vain puuttuvat pikkuisilta.


DSC_0061-2


DSC_0068


Minun ihanaakin ihanampi käly-kultaseni sanoitti ääneen tarpeensa rannekkeille. Kärppänä tartuin toiveeseen ja lupauduin moiset hänelle tekemään. Koska rannekkeet kädessä täytyisi kyetä myös viulua soittelemaan niin mikään pörröinen mohair- lanka ei tulisi kyseeseen. Jotta rannekkeet sujahtaisivat ongelmitta myös hihan alle, superchunky lanka ei sekään olisi tähän tarkoitukseen sopiva. *Dropsin Baby Merino on minun suosikkilankoja, se on niin pehmeää ja mukavaa neuloa, ja sen valitsin tähänkin projektiin (aiemmin olen tehnyt siitä muun muassa täällä näkyvät myssyt 
ja tämän boleron). Väritoiveeksi rannekkeisiin käly esitti monikäyttöisen mustan.


 rannekkeet_drops_baby_merino


Ohjeen löysin ihan hakukonettamalla. Sen verran sitä kustomoin, että jätin lumihiutalekuviot pois. Koska Peikkonen- myssy vielä tuoreeltaan mieltä kirveli, päätin ensimmäistä kertaa elämässäni neuloa mallineuletilkun. Sanomattakin selvää, että tässä kohtaa suoraan tekemällä olisi tullut hyvä, vaikka ohjeen lanka poikkesikin minun käyttämästäni. 

Puikkoina käytin resorissa 2,5 ja kuviossa minulla oli 3 tai 3,5 puikot (en tiedä kummat, kun ei ole suoraan hyvä kumpaankaan reikään minun ikivanhassa puikkomitassani). Käsialani on kai paremmin tiukka kuin löysä.

Ohjeen kuvio on ihan älyttömän helppo toteuttaa ja valmiissa neuleessa se näyttää minusta tosi kivalle. Tällä hetkellä minulla onkin puikoilla säärystimet vastaavalla idealla mutta ei kuitenkaan. Niistä lisää toiste. Rannekkeissa peukalon kohta tuotti tuskaa kuten aina mutta jos ei kauhean tarkkaan katso niin hyvät ne on. Näistä tuli mukavan kapoiset mun omaankin narukäteen ja tulikin vahva tunne, että tarvitsen tällaiset itsekin. Tosin jos toiset teen niin teen molempia yhtäaikaa, on niin ärsyttävä tuo pieni kokoero, joka tulee aina kun peräjälkeen tekee. 

Milloin sinä neulot? Televisiota katsellessasi vai onko neulominen itsessään jo kaikki viihde mitä kaipaat?