maanantai 27. maaliskuuta 2017

Bootcamp, round 5 (sisältää opettavaisen tarinan!)

Otsikot jatkavat samalla ideaköyhällä linjalla mutta onneksi itse saapasleiri sensijaan ei. Viiiiiimein se teki sen mitä pitikin. Viisi pitkää viikkoa piti pakertaa ja olin jo ihan masentunut, kuten ehkä viimeviikkoisesta postauksesta saattoi saada aavistuksen. Antakaas kun kerron.. on muuten vähän pitkä tarina mutta nyt jos koskaan kannattaa lukea, omasta mielestäni onnistuin sekä tässä tarinassa että siinä mistä se kertoo.

Homma ei siis lähtenyt aivan sellaiseen nousukiitoon (laskukiito tässä tapauksessa?) kuin olin villeissä kuvitelmissani ajatellut. Jumijumijumittelin kiloissani ja keräsin jopa vähän lisääkin. Systeemi kulminoitui viikon neljä romahdukseen, jota seurasi muiden hääkuntoaan tavoittelevien morsianten fb- ryhmään postaamani säälinkerjäysitseinhopläjäys. Sain sekä vertaistukea että myötätuntoa ja näistä voimaantuneena päätin kerrankin ottaa usealta eri taholta saamani neuvon vastaan (täysin itselleni epätyypillisesti, kun olen olevinani niin perkeleen fiksu): hylkäsin vaa'an. Tai ainakin melkein. Päätin etten sen päälle hetkeen kiipeä. Mietin kyllä sitäkin, että joskushan sen päälle on kavuttava ja sittenhän se vasta musertavaa onkin jos mitään ei ole tapahtunut, mutta ajattelin että murehdin sitä sitten aikanaan.

Fitverstaan Mirja antoi mun ruikutukseeni vastaukseksi, että voisin syödä vielä yhden pykälän alempaa ruokaohjeista. Pelkäsin, että mulle tulee nälkä ja sorrun herkutteluun mutta vertailin ohjeita ja päätin että ero ei ole niin suuri ettenkö siihen pystyisi. Mieskin vielä kertoi että hän sai omalta valmentajaltaan aiemmin samaisen vinkin sellaisin saatesanoin että se voisi olla se sysäys, jota kroppa tarvitsee. Kannattaahan se tuokin kortti katsoa, ajattelin.


Tämä, naiset ja herrat, oli pahaa. Kyllä ei muna korvaa lihaa ja all green ei ole salaatissa mikään voittajaresepti :D


Viikolla neljä, kun masentuneena kiloihini valuin ympäriinsä kuin räkä, jätin kolmannen treeninkin tekemättä. Suutuksissani ajattelin, että saatana, en kyllä tuloksetta rehki. Vitosviikonkin eka treeni jäi maanantain osalta väliin kun niin masensi ja vitutti. Kunnes sitten..

..mun ystäväni toi mulle vannehameensa sovitukseen. Lapsilla oli sopivasti hoitopäivä ja esikoisella pitkä koulupäivä niin päätin hullutella. Meikkasin itseni tavallista vahvemmin, laitoin viime postauksessa hehkuttamani korvikset korviin, värkkäsin tukan nutturalle ja pistin puvun huntuineen päivineen päälle.

Luulen, että pelkkä pukeutuminen kulutti noin 300 kaloria ja lisäsi erityisesti käsien liikkuvuutta noin 150%. Nyörit ja puvun "liivikiinnitys" kun tosiaan ovat siellä selkäpuolella.. Selvisin urakasta mitenkuten ja vaikka puku on mulle ihan liian suuri niin olihan ihanaa huudattaa hääsoittolistaa ja kuuhistella ympäriinsä puvussa :D

Sain jotenkin uutta puhtia kun näin itseni hääpuvussani ja, pakko myöntää, näytin hyvältä. Ajattelin että kyllä haluan vielä yrittää tsempata ihan tosissani ja mietin etten ollut montaakaan tarinaa kuullut, jossa sinnikkäät kuntoprojektit olisivat jääneet vaille tuloksetta. Vrt viimeisillään raskaanaolevan saamaan lohdutukseen siitä ettei "kukaan ole vielä sinne sisälle jäänyt" (vaikkakin viimeisimmän odotukseni aikana luin jutun vauvasta, joka totisesti oli jäänyt). 

Lyhyesti sanottuna siis: muistin miksi olin urakkaan alkanut.

Kun synkkä mieli näki valon, peilikuvakin muuttui. Mietiskelin, että nyt kyllä vaan luulottelen. Eihän vaaka näyttänyt miinusta eikä kyllä sen puoleen mittanauhakaan. Silti tuntui että näytin eriltä. Mieskin sanoi että näytin, mutta onhan se vähän sen tehtäväkin tsempata vaikka paisuisin kuin pullataikina ;) 


Viikonlopun herkkupäivän ateria. Ei aivan mene paneroitu kalafile tai kermaviilidippi dieettiin mutta kerrankos..

Tiistaina tempaisin maanantaina väliinjääneen uuden syklin ekan treenin ja kun siitä jäi nihkeät fiilikset niin extraksi ja hyvän mielen saamiseksi kyykkäilin eri variaatioin. Kyykkääminen on mun uusi supervoimani, rrrrrrrrrakastan kyykkyjä! :D

Fiilis parani loppuviikkoa kohti eikä pienemmistä ruoka-annoksista huolimatta tarvinnut kauheaa nälkää kärsiä. Myönnän silti että pikkuisen kyllä vatsa kurni ja varsinkin illat tuntuivat nälättäviltä. Pidin silti pintani. Lauantaiaamuksi olin päättänyt että otetaan minusta uudet kuvat, kun entiset olivat kuukauden takaa. Ajattelin että siinähän näen onko sitä muutosta oikeasti tullut, jota olin peilistä näkevinäni. Mitatkin halusin otettavan. 

Ja kun sitten pahantuulisena (tämä on vakio, vihaan aamuja) sängystä hipsin vessaan ja näin meidän puntarin.. se kutsui mua että tuu kuule kyytiin, et varmana pety. Päätin aamuvitutuksessani, että hitto soikoon, en ala puntaria pelkäämään ja jos ei näytä miinusta niin on paska puntari. Ei ollut paska, näytti miinusta 600g! Ei ole paljon se mutta juma että meinasi itku päästä. Satagrammanen ja sen viis kaveria, ihan mieletöntä. Miettikää miten nopsaan tommosen määrän mättää vaikkapa karkkia napaansa ja kuinka kauan menee hikoilla sama määrä läskiä itestään veks, huhhuh. Katosi muuten aamukireys sen siliän tien!

Mittanauha ei pettänyt sekään, kun se ihanaihana kapistus kertoi mulle, että et oo Sonja tullut hulluksi vaan se morsiuspuvun pukeminen päälle yksinään sulatti sulta 3,6cm vyötäröltä ja rinnanympäryksestä sentin myös. Reiteen oli mukamaste tullut kolme lisää mutta tais vähän sen viikon kyykkyhommat turvottaa :D

Kuvissa muutos oli niin selvä kuin vaan voi olla. Vatsa oli pienentynyt, selkämakkarat melkeen kadonneet, peppusäkit nousseet ylemmäs ja kaventuneet. En ole vielä siinä voimaantumisen vaiheessa, että kehtaisin niitä tänne laittaa mutta ehkä joskus. Joudutte uskomaan nyt ilman todisteita.

Ette voi uskoa miten onnelliseksi tämä minut tekee. Ihan pinnallista ja nyt olen paha ihminen kun en hyväksy itseäni ja annan yhteiskunnalle viestin että vaan laiha nainen kelpaa mutta hitto, aivan sama. Mun ei ole ollut hyvä olla ja jo näin pienestä tulee paljon parempi olo, imekää sitä. Hyvää oloa.



Niin ja fyi, vaaka ei ole vihollinen. Nyt tässä mun omat ajatukset olivat. Jouduin johonkin kummalliseen negatiivisuuden kierteeseen enkä voinut nähdä sieltä muuta. Tällä tarinalla on musta monta muutakin opetusta. Ensinnäkin mieti onko se karkin ja sipsin mättäminen tosiaan sen arvoista. Toisekseen, suklaa ei ole vielä koskaan tehnyt mua niin onnelliseksi kuin mun uusi taitoni tehdä tyylipuhtaita kyykkyjä (paitsi ehkä poikkeuksena se kerta kun puskin vajaa viisikiloisen pojannassikan ilman kivunlievityksiä vulvastani tähän maailmaan, ja sitten mun ihana täti toi seuraavana päivänä mulle suklaalevyn, jonka söin tavalla mitä ei olisi suonut kenenkään näkevän). Kolmanneksi, naiset hei, laittautukaapa joskus vaikka ihan huvikseen. Se voi nostaa yllättäen ihan uusiin sfääreihin. Pieruverkkarit on enemmän kun jees mutta toisinaan kannattaa vähän panostaa, ihan itsensä takia. Neljäs opetus on että kyykkääminen todellakin kannattaa! :D

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...