tiistai 22. marraskuuta 2016

Minä ja musiikki + kirje teini-ikäiselle itselleni

Minä olen huono kirjoittamaan ennakkoon päättämistäni asioista. Blogin luonnoslistasta ei totisesti aiheita puutu, mutta istuessani koneelle kirjoitusvimman vallassa saan hyvin harvoin luonnoksista luotua mitään julkaisukelpoista. Yleensä halu kirjoittaa iskee spontaanisti juuri silloin, kun aika on huonoin mahdollinen. Jos ajatuksesta ja fiiliksestä ei saa pidettyä kiinni, niin hyvä tekstiaihio on yleensä iäksi mennyttä.

Tällä kertaa tarve kirjoittaa syntyi sekin kesken kaiken muun. Oli ajatuksena ommella joululahjoja, kunnes Spotify tarjoili Viikon suositukset- listasta palan menneisyyttä. Tempauduin muistoissani 2000- luvun alkuun, kun jo aloittelin omaa itsenäistä elämääni. Silloin tapahtui mun ensimmäinen, julkinen hullaantuminen raskaamman musiikin bändiin. Kyseessä oli suomalainen Lullacry. Tavasin lyriikoita, kuuntelin kaiken mitä käsiini sain kyseiseltä kokoonpanolta ja jopa tilasin itelleni bändipaidan! Siinä luki metallimusiikille sopivaan dramaattiseen tyyliin: Be my god. Nykyminääni Lullacry ei enään uppoa kuin veitsi kuumaan voihin mutta mun musiikkimakuni kehittymiselle nykyisekseen sillä oli iso merkitys.

Olen pitkään jo pyöritellyt mielessäni tekstiä musiikista. Lähinnä siitä, mitä se mulle merkitsee ja mikä musiikkilaji on mulle tärkein ja miksi. Aihe tuskin on kovin omaperäinen. En tiedä kovinkaan montaa ihmistä jolle musiikki ei olisi tärkeä juttu elämässä. Taiteenlajeista se on varmasti se, joka eniten kansaa puhuttelee.

Mulle käy kaikenlainen musiikki. Innostun ja ihastun suomi-iskelmästä, kevyestä popista, räpistä ja hiphopista, trancesta, dancesta, rockista, klassisesta sekä (ja erityisesti) mun omasta ultimatemusiikkityylistäni hevistä. Pidän määritelmät tarkoituksella löyhinä - en ole nähnyt itselleni tarpeelliseksi jakaa musiikkityylejä tiukkoihin alagenreihin, ja putoankin kelkasta heti ensimetreillä, kun Metallimies pääsee vauhtiin genrehifistelyssään. Wikipedia tarjoilee metallimusiikista tällaisen tietopaketin. 




Olen aina kokenut erilaisuutta suhteessa muihin. Lapsuudessa ja erityisesti nuoruudessa pyrinkin kompensoimaan tätä tunnetta sillä, että pyrin olemaan ulospäin samanlainen kuin muut. Pukeuduin kuin muut, pyrin käyttäytymään kuin muut ja tietysti myös kuuntelin sitä musiikkia kuin muutkin. Eipä siinä, Backstreet Boys kyllä liikutti teinitytön sydäntä ja Nick Carterin kuvat täyttivät huoneeni seiniä, mutta muistan miten ne Jyrkissä soitetut metallibiisit saivat mut jo silloin pysähtymään ja kuuntelemaan. Korn ja Limp bizkit olivat silloin mun lemppareita ja yläasteikäisenä sainkin Tallinan tuliaisina mun mummulta ja papalta omasta toiveestani Kornin Follow the leader- lätyn.

Äiti ei tykännyt mun hevistelystä yhtään ja ymmärrän stereotypian näkökulmasta hyvin miksi. Metallimusiikki on huonossa maineessa. Se yhdistetään väkivaltaisuuksiin ja satanismiin, joskin täysin syyttä. Pikaisesti hakukoneilin enkä löytänyt yhtään kotimaista uutista väkivaltaisuuksista liittyen metallimusiikkiin, kun taas positiivista uutisointia liittyy metallimusiikkiin paljonkin. On tutkittu, että metallimusiikin kuuntelu auttaa käsittelemään vaikeita tunteita, saattaa olla merkki älykkyydestä ja voi tehdä onnelliseksi. Mitään todistettua faktaa en löytänyt englanniksikaan siitä, että metallimusiikki yllyttäisi väkivaltaisuuksiin. Kotimainen Tuska- festivaali, joka on siis täysin metallimusiikille omistettu tapahtuma, on festareista vähiten väkivaltaisin.

Teini-ikäinen on valtavassa myllerryksessä fyysisesti ja henkisesti. Silloin on yhtäaikaa lapsi ja aikuinen. Se, jos mikä pistää pään sekaisin. Tunteiden patoaminen sisään tai jonkin sellaisen kieltäminen minkä tuntee oikeaksi on väärin. Minulle oiva konsti purkaa sisältäni mustaa olisi varmasti ollut metallimusiikin suurkuluttaminen. Sosiaalisesta paineesta en sitä kuitenkaan uskaltanut avoimesti tehdä, joka on sääli. Hevimusiikin fanittajat olisivat voineet olla mulle se vertaisryhmä, josta olisin saanut yhteenkuuluvuuden tunteen. Sellainen on nuorelle tärkeää.

Minulle raskas musiikki, synkät ja väkivaltaisetkin lyriikat ja tietynlainen alkukantaisuus tuo hyvän mielen. Se höllentää mun sisälläni olevia solmuja paremmin kuin mikään muu musiikkityyli. Kevyelle popille on paikkansa mutta itse en siitä sen ihmeemmin sävyjä löydä. Pidän musiikista niin paljon, että pelkkä kuunteleminen ei mulle enää riitä, haluan siltä enemmän.

Suurimman osan elämästäni olen kuunnellut jotain aivan muuta musiikkia. Hevi on silti kulkenut aina mukana. Useimmiten se on tullut esiin niinä hetkinä, kun on ollut synkintä. Nyttemmin olen ymmärtänyt, että se on siis ollut mulle ainoa musiikkityyli, joka on todella pahaan oloon auttanut. Kaikeksi onneksi onnistuin pariutumaan sellaisen ihmisen kanssa, jolle metallimusiikki on se ainoa oikea genre ja hänen rinnallaan olen uskaltanut itsekin "tulla kaapista ulos".




Minä tunnen itseni voimakkaaksi, vähiten vääräksi ja vialliseksi silloin kun kuuntelen raskasta musiikkia. Se on minulle kanava käsitellä tunteitani, purkaa aggressioita ja keskittyä nykyhetkeen. Silloin yhteys itseen on auki eikä siihen ole pystynyt minkään muunlainen musiikki. Jos saisin sanoa teini-ikäiselle itselleni jotain, sanoisin:  

"Sonja hei, älä tee itsellesi pahaa. Sun ei tarvitsekaan olla samanlainen kuin muut. Jos sulle tulee parempi mieli raskaasta musiikista kuin popista, voit ihan hyvin kuunnella sitä. Tarkoitus on selvitä teinivuosista hengissä ja järjissäsi, sitten helpottaa taas vähän. Käytä kaikki konstit, että elämä ajatustesi kanssa olisi helpompaa. Marilyn Manson on tosi jees, tykkäät siitä vielä aikuisenakin.

PS. Kokeilepa kuunnella sitä Slipknotia mistä pojat riparilla intoili, on muuten kova."


Mikä on sun omin musiikkityyli ja miksi? Mitä musiikki sulle merkitsee?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...