tiistai 25. lokakuuta 2016

Yksinäinen äiti

Minulla ei ole kovin montaa ystävää tai läheistä kaveria. En varmaankaan ole erityisen sosiaalinen ihminen. Viihdyn itsekseni ja oman perheeni kesken hyvin. En juokse tapahtumissa enkä viihdy väkijoukoissa. Kuormitun sosiaalisista tilanteista tuttujenkin ihmisten kesken aika paljon, vähänkään itselleni outoja ihmisiä mieluiten vältän. Minä olen luonteeltani herkkä ja ihmisten töksäyttelyt jäävät vaivaamaan minua pitkäksi aikaa. En pidä siitä, että minulle kerrotaan asioita itsestäni - toisten tekemät huomiot minusta usein vaivaannuttavat minua. Ystävystyminen uusien ihmisten kanssa on raskasta ja lähelle päästäminen itselleni tosi vaikeaa.

Harvoin tapaan yhtä ystävää enempää viikossa, usein en sitäkään. Sosiaalinen kanssakäyminen on minulle uuvuttavaa ja haluan voida olla ystävilleni täysillä läsnä. Pidän kalenterini tarkoituksella väljänä. Olen päivät kotona lasteni kanssa, ja sehän se vasta uuvuttavaa onkin vaikka siitä paljon saankin. Yhdellä lapsistani on erityistarpeita ja kaksi muuta ovat vielä pieniä. 

Sosiaalinen media ja muu virtuaalinen kanssakäyminen onkin itselleni tässä elämäntilanteessa ollut kaikista kätevin kanssakäymisen muoto. Haastavaksi itselleni on osoittautunut rajan vetäminen voimia antavan sosiaalisen kontaktin ja energiaasyövän länkyttämisen väliin. Netin äitiryhmistä olen saanut poikkeuksetta negatiivisia kokemuksia ja ne olenkin jättänyt. Nettikommunikointini koskeekin lähinnä jo ennalta tuntemiani ihmisiä. 


Olen lähipiiristäni ainoa, joka on lastensa kanssa kotona siksi ettei kykene "oikeasta" työstä suoriutumaan (enkä tästäkään jobista täysin, käyväthän lapset hoidossa muutamana päivänä viikossa). Syy kotonaolooni/työkyvyttömyyteeni ei kuitenkaan ole oleellinen muutoin kuin siten, että en ole tätä itselleni valinnut. Olisin ennemmin töissä jos voisin, ja minua odottaisi ura alalla, joka on itselleni kiinnostava. Kaikista mieluiten opiskelisin. Se ei tällä hetkellä kuitenkaan ole mahdollista. En siis voi samaistua työssäkäyviin ystäviini, en opiskeleviin ystäviini enkä oikeastaan muutamiin heihinkään, jotka lapsiaan kotona hoitavat. Harrastuspiireissä taas putoaa porukasta pois heti, jos ei ole aktiivisesti toiminnassa mukana.

Olen ikäänkuin vieraantunut kaikesta ja kaikista. Ymmärrän että yhteisen maaperän löytäminen voi olla työssäkäyvän uraohjuksen tai opinnoissaan kaulaa myöten kahlaavan kanssa vähän hukassa, minä kun olen vain kotona. Maailma kutistuu perusasioihin ja -toimintoihin lapsia hoitaessa mutta yhä edelleen mua kiinnostaa samat asiat kuin ennenkin. 

Oman vinksahtaneen päänsisäisen maailmani jakaminen toiselle on vaikeaa, koska en aivan ymmärrä sitä itsekään. Blogia seuranneet tietävät, että omassa jaksamisessani on ollut parantamisen varaa. Minut henkilökohtaisesti tuntevat tietävät vielä enemmän. En varmasti ole ollut positiivisinta seuraa enkä helpointakaan. Silti sama minä siellä alla on.



Aivan vasta tajusin olevani yksinäinen. Takerrun illan hiljaisiin tunteihin, kun miehen kanssa vielä hereillä ollaan. Usein ei edes puhuta mistään erityisestä, toisinaan käydään syvällisiäkin keskusteluja. On vaikeaa lähteä nukkumaan, koska olisi mukava istua toisen aikuisen kanssa vielä hetki pidempään. Aamulla edessä on taas yksinäinen päivä. Metallimies onkin yksi mun harvoista uskotuistani.

En syyllistä ketään enkä toisaalta aio ottaa tästä syytä omille niskoillenikaan.  Halusin kirjoittaa tästä, koska uskon etten ole ainoa. Aikuinenkin voi olla yksinäinen, silloinkin vaikka ympärillä olisi paljon ihmisiä. Jos kuitenkin jää vaille kaipaamaansa kontaktia ja tajuaa jäävänsä toistuvasti syrjään niin tuntuuhan se pahalta. Pystyn samaistumaan tyttäreni läpikäymiin ongelmiin kavereidensa kanssa, vaikka pienten tyttöjen maailma onkin puhtaasti julma.

Oletko sinä joskus ollut yksinäinen tai tuntenut vieraantuneesi ystävistäsi?

22 kommenttia:

  1. Tätä olen itse pyöritellyt mielessäni kesästä saakka. Viime syksy oli minulle raskas ja välttelin sosiaalisia tilanteita. Kaupassa käyminen tuntui ylivoimaiselta, mutta jätin väliin myös kivoja tapaamisia ystävien kanssa. Tämän syksyn aikana olen huomannut, että vietän lähes kaiken vapaa-aikani yksin (tai lemmikkieni kanssa). Ja toisaalta tunnen itseni usein ulkopuoliseksi läheistenkin ihmisten seurassa. Enkä oikein tiedä miten aikuiset, lapsettomat sinkut tutustuvat ja ystävystyvät uusiin ihmisiin. Viihdyn yksin ja viihdyn kotona. Mutta on hieman pelottavaa miettiä, että tulenkohan tuntemaan itseni yksinäiseksi seuraavat 60vuotta.
    Eli sympatiavirtuaalihali täältä. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuota juuri itsekin oon miettinyt, että jos ja kun ystävystyminen on vaikeaa ja jos omista ystävistään vieraantuu niin jääkö silloin yksin? Väkisin ystävystyminenkään ei oikein tunnu järkevältä.. Riittäähän näitä kaikenmoisia vaiheita ihmiselämään ja toisinaan yksin on helpompi olla. Sinne myös halauksia <3

      Poista
  2. Paniikki- ja ahdistuneisuushäiriöön sekä jonkunasteiseen masennukseen sairastuminen alkukesästä vei kesän aikana kyllä viimeisetkin mielenkiinnon ja energian rippeet sosiaaliseen kanssakäymiseen... Joinakin päivinä en pystynyt edes kauppaan oireiden takia ja siksikin kun siellä on muita ihmisiä (toki nyt jo pystyy kulkemaan ihmisten ilmoillakin ym.). Menttaalipuolen juttujen aiheuttamiin "ongelmiin" kun lisää tämän huushollin ja perheen pyörittämisen sekä uuden työn aloituksen, en ole nähnyt oikestaan ketään oman perheen ulkopuolelta koska en jaksa, ehdi enkä kykene. Tuntuu hetkittäin tosi yksinäiselle, mutta toisaalta ei oikein jaksaisi nähdä ketään kun se sosiaalinen kanssakäyminen vie voimia, on aina vienyt, mutta ei ehkä niin paljon kuin nykyään. On helpompaa viestitellä ja soitella kuin nähdä. Ei oo helppoa, ei. Voin samaistua osaan sun fiiliksistä ihan täysin vaikka itse oonkin töissä. Koitahan jaksaa <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No ne on just nää mentaalipuolen jutut kun aina kaiken sekottaa. Uskon kyllä siihenkin että toisinaan on tilanteita kun erakoituminen on kertakaikkiaan elinehto, eikä se tunnu vaikealta mutta tämä välivaihe se jälkeen kun etsii tasapainoa yksinolon ja seurassaelämisen välille! Sinne myös jaksamista <3

      Poista
  3. Viihdyn hyvin yksin, mutta välillä tunnen oloni yksinäiseksi. Olen jotenkin vieraantunut kaikista. Aikuisiällä en muista, että minulla olisi enää ollut sellaista sydänystävää. Osaltaan kai siksi lueskelen tätä blogia. Tuntuu siltä kuin tuntisin sinut. Kiitos hyvästä kirjoituksesta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ihanasta kommentista <3 Ystävien ja hengenheimolaisuuden merkitys on minusta aikuisuudessa ihan yhtä tärkeää kuin lapsenakin - erilaista vain. Olen mielenkiinnolla seurannut nyt 9-v tyttären kaverisuhteita, jotka ovat olleet kyllä melko kivuliaitakin. Hän kaikista vastoinkäymisistä huolimatta kauheasti kaipaa hyväksyntää ja yhteistä maaperää kavereidensa kanssa. Tunnistan saman tarpeen itsessäni mutta jotenkin aikuisuuteen jalostuneena. Itse olen kokenut, että tässä yksinäisyydessäni on vaikeinta se, etten pääse puhumaan mieltä askarruttavista asioista. Joutavanpäiväistä rupatteluseuraa kyllä löytää mutta ne oikeat asiat useimmiten jaan vain mieheni kanssa. Ihanaa, että seuraat mun juttuja <3

      Poista
  4. Ajatuksesi kuulostaa aivan omiltani vuosien takaa. Olin ystäväpiirissäni ensimmäinen, joka sai vauvan. Päivät olivat melko yksinäisiä. Ystävillä olivat opiskelut ja juhlimiset, minulla imetys ja neuvolakäynnit. He hehkuttivat vaatteista ja minä tarjousvaipoista. Onneksi vanhempani asuivat samalla paikkakunnalla ja usein vietimmekin vauvan kanssa päivät siellä. Isukki tuli sitten hakemaan meitä töiden jälkeen. Vauvaelämä oli toki ihanaa, mutta olisi ollut kiva jakaa se jonkun vastaavassa tilanteessa olevan kanssa. On melko ihmeellistä, että tuohon aikaan viereisessä kerrostalossa asui nainen vauvan kanssa, joka mietti juuri samoja asioita. Vuosia myöhemmin kun toiset lapsemme aloittivat päivähoidossa, tämä asia selvisi meille. Universumi järjesti meille toisen mahdollisuuden ystävyyteen. Kunpa olisimme tavanneet hiekkalaatikolla tai vaunulenkillä jo aiemmin...Hienoa, että uskalsit jakaa nämä ajatukset. Uskon, että tämä kirjoitus helpottaa monia. Toivon sinulle kaikkea hyvää ja onnen pilkahduksia. Terveisin, "Näkymätön Ninni" :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihan uskomatonta, mulla on melkeen samanlaiset kokemukset taustalla :) Sain esikoiseni kun olin 23- vuotias ja muilla ystävillä ei ollut lapsia. Jäin kummallisesti nuoren aikuisen ja vanhemmuuden väliin keikkumaan - kaipasin pian baariin kavereiden kanssa heilumaan mutta silti upposin myös äitiyteen. Se oli kummallista ja ahdistavaa mutta toisaalta yks elämäni onnellisimpia vuosia. Lapsi kirjaimellisesti pelasti minut paljolta, se elämäntyyli ei olisi voinut jatkua. Kun toinen lapseni syntyi lähennyin muutaman tutun äidin kanssa, jotka tunsin ajalta ennen lapsia. Sittemmin minusta tuli kummitäti toisen äidin lapselle :) Elämä onneksi heittää näitä mukaviakin sattumia eteen! Kiitos kommentistasi <3

      Poista
  5. Mä ymmärrän sinua niin hyvin. Taidetaan molemmat olla aika introvertteja.
    Mutta silti,yksinoloonkin tulee joskus raja.
    Mulla lähti keväällä 7:s vuosi kun olen kotona sairauden vuoksi. Aluksi jotkut kysyivät miten voin mua nykyään ketään ei kiinnosta. Välillä menee 2kk:tta etten näe kerron muita kuin puolisoni ja lääkärin.
    Tuo tuonne iltaisin, kun tietää että toisen on mentävä nukkumaan ja itse haluaisi vaan vähän aikaa olla,siinä toisen vieressä.
    Kun kerran pohdin ystävyyttä fb:ssä eräs vastasi minulle että voi olla pelottavaa olla minun kanssa yhteydessä kun ei tiedä mitä sanoisi, miten suhtautuisi sairauteen,kipuun.
    On kyllä pelottavaa jäädä täysin yksin. Minä olin ystävän vierellä hänen kuolemaansa saakka, istuin siinä vieressä ja vielä kuoleman tultua pidin kädestä kiinni.
    Olin toisen ystävän tukena kun hänen lapsensa kuoli. Monesti olen miettinyt miksi en ansaitse samaa?
    Siis ymmärrän hyvin sinun yksinäisyyden,et ole yksin ❤

    Susanna Suikeli. Sieltä fb:stä

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Susanna <3 Olen itse sellainen ratkaisija. Pyrin ratkaisemaan kaikkien ongelmat. Vasta viime vuosina olen ymmärtänyt että ratkaisua tai "toimintaa" enemmän usein ihmiset kaipaavat vain asian jakamista ja toisen ihmisen läsnäoloa. Sinun kivuillesi ei taida kenelläkään olla ratkaisua mutta eihän se ole syy jättää näkemättä. Minusta kenenkään ei tarvitse ansaita toista ihmistä tai ansaita kanssaelämistä, mutta jos näin olisi niin sinä jos kuka ansaitsisit <3

      Poista
  6. Tilanne on varmasti raskas ja herättää paljon ajatuksia suuntaan ja toiseen. Rohkeaa tuoda vaikea asia esiin, et varmasti ole asiasi kanssa yksin. Kokonaisuuteen en pysty samaistumaan, mutta itse tunnen tuskaa ajanpuutteen kautta ilmenevästä ystävistä erkaantumisesta. Voimia siulle ❤️

    VastaaPoista
  7. Kiitos tästä kirjoituksesta! Tunnistan niin entisen itseni. Ja myös nykyisen. Lapset kasvavat, niin ongelmat ovat eriä. Jotenkin kirjoitit just sen, mitä en ite ole osannut kirjoittaa tai sanoa ääneen! :) <3
    Terv. Jossu E

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Johanna <3 Ehkä tästä ei juuri siksi puhuta enemmän - ei tahdo löytyä sanoja yksinäisyyden selittämiseen kun päivät heiluu omien lastensa seurassa. Jospa tämä sysäisi muitakin asiaa pohtimaan ja puhumaan ajatuksistaan :)

      Poista

  8. Piti tulla heti lukemaan tämä kun vinkkasit. :)

    VastaaPoista
  9. Terve:) samaistuin tähän kirjoitukseen ihan täysin, paitsi etten ole monen lapsen kotiäiti.. Jos lapsia olisi useampi niin olisin, ja kun tuo ainokainen oli pienempi niin kotona olin.. Sosiaalinen elämä on raskasta ja kuormittavaa. Mulla ei ole parisuhdetta joten hiukan enemmän tulee tavattua ihmisiä, ystävät korvaa miehen, mutta kyllä elämä kotona on. Kaverit käy meillä, soittavat mulle..mää en jaksa enkä osaa tehdä aloitteita enkä vierailla. Tuntuu myös ettei muut ihan ymmärrä miksen sitten koskaan mennyt töihin enkä naimisiin, miksi valitsin yksinäisen tien.. Erkka-aivoilla on raskaampaa ulkopuolista maailmaa jäsentää, enkä jaksa esittää olevani kuin muut. On helpompi olla kotona kun saa olla oma itsensä eikä tarvi pohtia ymmärsinkö toista oikein tai i se ymmärtänyt minua vaikka yritin olla kiva. Varsinkin konfliktitilanteet on itselle ihan hepreaa ja on helpompi pistää välit poikki kuin ymmärtää tilannetta. Täten en tietenkään saa pidettyä kavereita :D välillä on yksinäistä. Aloitin nyt koulun jossa 2-3pv viikossa koulussa..eli ei liikaa mutta aivan riittävästi :) jaarittelun päätteeksi; kaikkea hyvää sulle ja sun perheelle:) kiva aina välillä lueskella sun kuulumia t.se peruskoulun sannatollo :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista Sanna :) En oo koskaan pitänyt sua tollona tai mitenkään taitamattomana sosiaalisestikaan. Toisaalta eipä minuakaan pidetä ja silti se on mulle itselleni raskasta ja just tuota tilanteiden tulkitsemista ja hämminkiä tulee paljon. Mullakin on erkka-aivot mutta diagnoosi on psyykepuolelta vaikka en mä kyllä tiedä mihin kategoriaan adhd menee. Ymmärtänet mun pointin silti. Mihin kouluun oot mennyt? Vasta harmittelin, kun sormuksia katselin että hitsi, oispa se Sanna nyt nainen paikallaan :D Meille on kyllä tuo aloittaminen ja kesken jättäminen yhteistä! Tsemppiä sullekin ja kiva että lueskelet mun juttuja.

      Poista
    2. Aika hyvin saa peitettyä erkat vaikeudet, se on toisaalta hyvä mutta harmikin, on vaikea saada apua kun vaikuttaa normaalilta.. Lähin nyt vaihteeksi matkailualaa opiskeleen mut voi olla että kesken koulun tuleekin muutto ja se jää kesken :D oispa ylläri!

      Poista
    3. Tuo on kyllä ihan totta. Mä ainakin yritän kovasti olla mahdollisimman normaali, siellä lääkärissäkin mutta aika usein tulis ymmärretyksi paremmin kun ei yrittäis yhtään. Se taas ei muualle elämään oikein sovi. Oot joskus aiemminkin matkailualaa opiskellut vai muistanko väärin? Ihan yhtä hukassa oon itsekin omien tulevaisuudensuunnitelmieni kanssa, yritän nyt huolella miettiä mihin haluan mutta se on vaikeaa kun niin moni ala kiinnostaa.

      Poista
  10. Hyvä ja rehellinen kirjoitus. Tavallaan on hieman ristiriitaista, että kirjoitat viihtyvästi omissa oloissasi ja perheesi parissa, mutta silti tuntevasi olosi yksinäiseksi. Mutta eihän nämä toki yksinkertaisia saatika helppoja asioita olekaan.

    Itse yltiösosiaalisena tyyppinä ja suorastaan hämmentävän laajan ystävä- ja kaveripiirin omaavana mietin usein, miten ns. epäsosiaalisemmat ihmiset kokevat yksinäisyyden. Kaipaavatko sitä vai kokevatko itsensä yksinäiseksi? Ymmärrän, ettei se ole noin mustavalkoista - varmasti molempia joskus. Jätän joskus sosiaaliset aloitteet tekemättä sulkeutuneemman ihmisen suuntaan ihan siitä syystä, etten halua "häiritä", jos tyyppi onkin yksinviihtyvää sorttia. Mistä senkään voi tietää? Tosin joskus olen onnistunut "lämmittämään" sulkeutuneemman tyypin tekemällä itse alussa aloitteita (olettaen, että toinen antaa edes vähän vihreää valoa) ja jättämällä sitten tilaa myös toisen aloitteille. Mutta toisaalta, jos aloitteet ovat pitkään yksipuolisia, niin tokihan asia sitten hiipuu. Ja sekin on ihan ok :)Erilaisuus on kuitenkin rikkaus kaikissa ihmissuhteissa ja omastakin lähipiiristä löytyy monenlaisia persoonia ja molempien sukupuolien edustajia, joka on myös mielestäni todella tärkeä asia. Miehen ajatusmaailma aukeaa ihan himpun verran paremmin, kun siitä kuulee suorasanaista faktaa miespuolisilta kavereilta.

    Itsekin kaipaan yksinäisyyttä ja rauhaa välillä, mutta minulle riittää muutama tunti tai vaikka yksi ilta yksinoloa. Olen asunut kohta vuoden (!) yksin ja (juttu)seuran saaminen vaatii seuraan hakeutumista tai muuta oma aktiivisuutta, kun sitä töistä jossain vaiheessa kotiutuvaa kumppania ei ole. Silti en ole kokenut itseäni sinkkuna ollessani yksinäiseksi kuin muutaman ohikiitävän hetken.

    Toisin kuin moni epäsosiaalisempi ihminen ajattelee - sosiaalisen ihmisen runsaslukuiset ihmissuhteet eivät välttämättä ole yhtään sen pinnallisempia kuin epäsosiaalisen ihmisen harvalukuisemmat. Itse ainakin koen, että jaan usean ihmisen kanssa todella syvällisiä ja kivuliaitakin asioita, eikä suhde ole kenenkään kanssa pelkällä small talk -tasolla. Itse asiassa olen aika allerginen sellaiselle mitäänsanomattomalle sosialisoinnille ja käytän mieluummin aikani seurassa, jossa on tilaa myös syvälliselle keskustelulle. Toki myös tyhjänpäiväiselle höpötykselle, koska sitäkin tarvitaan ;)

    Tämän ikäisenä lapsettomana naisena olen toki kokenut jo lähes kymmenen vuoden ajan useita kertoja sen, kun (läheinen) ystävä saa lapsen tai elämäntilanne muutoin muuttuu. Itse olen ollut siinä mielessä onnekas, että ystävyyssuhteemme on mukautunut muutokseen. Siinä missä ennen kävimme kaupungilla tai baarissa, tapaamme jomman kumman kotona tai lenkillä - joko lasten kanssa tai ilman. En ole kokenut tätä ollenkaan ongelmalliseksi tai edes haastavaksi, mielestäni asioiden ja yhteisten tekemisten kuuluukin muuttua vuosien saatossa. Olisi hiukan surullistakin istua tämän ikäisenä joka keskiviikko Amarillossa siiderillä ;) Tällä siis tarkoitan sanoa sitä, että ystävyyssuhde ei mielestäni missään nimessä edellytä, että pitäisi olla samanlaisessa tai edes samankaltaisessa elämäntilanteessa. Toki ystävillä on yleensä keskenään JOKIN yhdistävä tekijä, mutta se on mun kohdalla yleensä ollut huumorintaju, tapa ajatella, yhteinen arvomaailma tai jokin sellainen asia, joka ei muutu, vaikka elämäntilanteen muuttuisi.

    Omalla aktiivisuudella on mun kokemuksen mukaan todella tärkeä rooli kaveruus- tai ystävyyssuhteiden rakentamisessa ja varsinkin niiden ylläpitämisessä. Toisaalta taas ne parhaat tyypit on kyllä just niitä, joiden kanssa voi olla vuoden puhumatta ja sitten jatkaa siitä, mihin edellisellä kerralla jäi. Onneksi kavereiden tai ystävien saaminen on mahdollista myös aikuisiällä, mutta nähdäkseni se vaatii vielä enemmän sitä omaa aktiivisuutta ja heittäytymistä, jos ei nähdä säännöllisesti vaikka koulussa tai töissä.

    Tällaisia hieman sekaviakin ajatuksia ainakin etäisesti postauksen teemaan liittyen. Valoa kaamosaikaan ja kiva, että oot palannut bloggaamaan!

    Emmi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista Emmi <3 Ristiriitaistahan tämä totisesti on. Toisaalta: ei yltiösosiaalinenkaan aina halua olla seurassa. Ajattelen, että itse enemmän introverttinä tyyppinä viihdyn enemmän itsekseni mutta kaipaan tottakai myös seuraa. Näitä ajatuksia on hankala pukea sanoiksi. Mun on vaikea vielä tässäkin iässä erottaa mitkä ajatukset ohjaavat ulkoapäin ja mitkä sisältä. Toisaalta tarvitsen toisen ihmisen seuraa enemmän sellaista syvää yhteyttä, eli mun tapauksessani ainakin määrä ei todellakaan korvaa laatua vaan kuluttaa entistä enemmän.

      En tiedä sitten kuinka paljon tavallaan passivoi muissa ihmissuhteissa se, että elää parisuhteessa. Ei oo pakko olla kovin aktiivinen. Tällä hetkellä koen kyllä olevani ihan perusarjenkin jäljiltä niin tiukilla etten usko että tulisi lähdettyä vaikkei miestä olisikaan. Ikävän asian kääntöpuolena on toisaalta taas se, että ollaan lähennytty miehen kanssa ihan uudella tasolla kun oon kokenut vieraantuneeni mun ystävistäni. Hänestä on tullut mulle entistäkin tärkeämpi ja oon avautunut hälle niistä asioista nyt mitä en enää osaa ystävilleni kertoa.

      Luulen, että epäonnistuin tuomaan tekstissä esille sen, että vaikka näkisinkin mun ystäviäni niin koen että niitä yhdistäviä tekijöitä ei enää ole. Teorian tasolla kyllä: lapset, harrastukset jne mutta käytännössä mun mieli askartelee tällä hetkellä ihan muiden asioiden parissa ja vain se "arkiminä" tekee näitä lapsiin liittyviä nk. pakollisia toimintoja ja harrastaa (ettei sekoa :D).

      Itsekin oon aina ajatellut ettei tosiystävyys katoa vaikka elämä muuttuisi, valitettavasti lapsiperhearki ja varsinkin ne elämän vastoinkäymiset ovat viime aikoina asettuneet poikkiteloin monenkin ystävyyden kanssa. Omalla aktiivisuudella varmasti tekisi paljon, jospa pukki tois sitä lisää :D

      Sain (taas) paljon ajateltavaa sun kommentista - kiitos siitä :)

      Poista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...