lauantai 8. lokakuuta 2016

Hästääk (hää)kuntoon

Minä olen aika tyypillinen elämäntaparemonttiaan nikkaroiva perheenäiti. Inspiraatio aloittamiseen tulee jonkun läheisen esimerkistä tai itseinhon kulminoituessa huippupisteeseensä, esimerkiksi valokuvasta, joka on otettu itsesi tietämättä. Suunnitelmat tehdään fitspiration- tyyliset iskulauseet mielessä pyörien, kukanenkin omaan tyyliinsä. Minulle sopii listat ja kirjalliset suunnitelmat (ah, listoja - aillllavit!). Minä saan listojen lisäksi lisäpontta välineurheilusta ja uudet treenikamat/sykemittari/askelmittari/sovellus puhelimeen saavat homman käynnistymään hieman liukkaammin.

Mitä pidempi pätkä sohvaperunana sitä riemukkaampi on jälleennäkemisen riemu liikunnasta saatavan hyvän olon kanssa. Muistuttelen itseäni joka kerta varovaisesta alusta. "Ettei sitten polta itseään loppuun heti alkumetreillä", selostan tärkeänä rahkapurkki kourassa kenelle tahansa, joka erehtyy paikalle. Treenit maistuu ja tuloksiakin muka tulee. Herkuista kieltäytyminen on helppoa, kun liikun paljon ja vaihtoehtoherkkujakin yleensä googlettelen pahan päivän varalle. 



Väistämättä eteen tulee se ensimmäinen este. Mutta, joka täytyy selittää pois. Usein se on minulla se, ettei tuloksia tule riittävän nopeasti. Tällä kertaa ikävä yllätys tuli kipujen muodossa. 

Minä olen juoksija. Se on mun The Liikuntamuoto. Valitettavasti olen kärsinyt myös polvikivuista siitä lähtien, kun aloitin juoksuharrastukseni eli noin kahdeksan vuotta sitten. Tiedän sen johtuvan pääasiassa heikosta lihaskunnosta ja koska lähtötilanne on nyt kahden perättäisen raskauden jälkeen huono, en ole uskaltanut juosta oikeastaan ollenkaan.

Toissaviikolla viikon kolmas salikäynti jäi välistä ja turhautuneena päätin korvata sen HIIT- treenillä lenkillä. Ajattelin, että lyhyet juoksupätkät tuskin polvea kipeyttäisivät. Vuorottelin reippaasti kävellen ja vielä reippaammin juosten noin puolen tunnin ajan. Kivun säärissä yhdistin ahkeraan salilla treenaamiseen, mutta nukkumaanmennessä polttelu lisääntyi ja aamulla pystyin tekemään kotidiagnoosin penikkataudista. Kehon kiputiloilla en tohdi pelleillä ja päätin jättää pari seuraavaa salikäyntiä väliin. 

Viikko kului ja toistakin. Jalat eivät vieläkään tunnu normaaleilta mutta nyt liikkeelle lähteminen on vaikeaa myös pitkittyneen tauon vuoksi. Turhauttaa vähän. Olen koittanut pitää näpit erossa herkuista silti. Välillä se on onnistunut paremmin, mutta ihan ehdottomasti liikunnan jättämä hyvänolonvaje saa mut herkkukaapille hamuilemaan.

Mulle yks vaikeimmista asioista painon pudottamisessa tai ylipäätään terveempien elämäntapojen omaksumisessa, on mun taipumus ehdottomuuteen. Se on joko tai. Onnistut tai epäonnistut. Ei välimuotoja! Eihän se aivan niinkään ole. Vaikka herkkupäiväksi on valikoitunut lauantai, ei pullakahvit torstaina tietenkään tarkoita että koko homma on valahtanut reisille. Ymmärränhän minä sen järjellä. Silti tällaisinä hetkinä, kun viimeisimmästä treenistä on kulunut melkein kaksi viikkoa ja herkkukaapin ovenkahva on sokerista tahmea, tuntuu että jo kaikki tehtykin työ on valunut hukkaan.




Minulla on tavoitteena, klisheistä kyllä, päästä hääkuntoon. Blogia seuranneet tietävät, että olen tämän kuntoremontin parissa heilunut aiemminkin. Toivon, että mua tällä kertaa auttaa se, että mulla on selkeä tavoite. Se on numeroina vähintään kymmenen kiloa painoa pois ensi vuoden syyskuuhun mennessä, mieluiten kuitenkin kesä-heinäkuulle, jolloin olisi tarkoitus kavennella mun hääpukuni sopivaksi. Lihasta? Kyllä kiitos! Vaikka sellainen pysyväisluontoinen elämäntapamuutos tässä onkin työn alla niin hillutaan nyt sen verran hääkuplassa, että merkitään nämä postaukset (ja instameiningit) hääkuntoon- tunnisteella ja hashtagilla.

PS. Otin elämäni ensimmäisen salijäsenyyden elokuussa ja kuukauden päivät ehdin käydä salilla 2-3krt/vk ennen tätä pakollista lepotaukoa. Kyllä se on aplodien paikka, hyväminäjee!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...