sunnuntai 3. heinäkuuta 2016

Mun sy- sy- sydämestä puuttuu.. motivaatio.

Jokainen varmaan voi samaistua siihen, että toisinaan on se motivatsuuni vähän kateissa. Joskus suorastaan loistaa poissaolollaan. Minä en ole vielä tähän ikään mennessä oppinut ikäänkuin hallitsemaan sitä. Säätelemään sopivaksi. 

Sitä joko on ihan megalomaaniset määrät, ylitsevuotavaiset kerrassaan. Tai sitten tosiaan se toinen ääripää, kun koko motivaatio käsitteenä täytyy googlettaa tai katsoa sanakirjasta tavoittaakseen mitä se tarkoittaa. Sitä ei tule tasaisena, hallittavissa olevana virtana vaan se (anteeksi mielikuva) ryöpsähtelee kuin laatta rajussa oksennustaudissa.


Opiskelumotivaatio esimerkiksi. Sitä tuppaa itselle mieluisissa aineissa riittävän mutta sitten se aine, josta ne pakolliset kurssit on vaan käytävä.. uaaargh. Ikinä ei ole hajulukon siivoaminen vessan lavuaarista tuntunut yhtä tärkeältä! Opiskelujen suhteen on ainakin allekirjoittaneella vaan semmoinen juttu, että siinä tajuaa ettei siltä voi välttyä. Tehtävän tekemiseltä. Se on tehtävä, koska kurssi on päästävä läpi. Kurssi on päästävä läpi, koska muuten ei heru todistusta eikä koulu tule käytyä. Siinä on päämäärä, tavoite.

Otetaanpa sitten liikuntamotivaatio, joka samalla johdattelee koko postauksen ytimeen. Tämä kyseenomainen motivaatio on se, jota mun sydämeni halajaa. Ihan jo siinä perinteisessä sydän- ja verisuonitautien merkityksessäkin mutta myös siksi, että minäkin, Sokerikoukku-Sonja, olen kokenut liikunnan tuoman hyvän olon ja hetkittäin jopa euforisen hyvän olon. Miksei se riitä?

Kyllä minä päämääriä ja tavoitteita keksin liikunnallisessakin mielessä. Omalta kohdaltani voisin ajatella sellaisia olevan hyvän olon lisäksi oman kunnon nostaminen ja sitten ylläpitäminen, lihasmassan lisääminen, kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin lisääminen, terveyden tukeminen, vireystilan hallitseminen, unenlaadun lisääminen... huhhuh, tätä listaahan vois jatkaa ihan loputtomiin!

Numeroitakin voin keksiä tavoitteeksi: - 15kg, tietty senttimäärä vyötärön/lantion/hauiksenympärykseksi, puolimaratooni, cooperi tietyssä ajassa, joku kuntotesti.. onhan näitä.

Siltikään liikkuminen ei ole koskaan ollut mulle sellainen itsestäänselvä osa elämää. Mulla ei ole koskaan ollut liikunnallista harrastusta, jos ratsastusta ei lasketa mukaan. Sekin oli aika tuulellakäyvää hommaa ja toisinaan kävin useamman vuoden ajan ahkerasti ja sitten oli vuosia etten käynyt ollenkaan. 

Olen aina harmitellut sitä etten hakeutunut tanssin pariin. Mun kotikaupungissa vaihtoehtoja ei juuri ollut, piirit olivat pienet ja tuskallisen tietoinen olen ollut aina siitä, että oon muita isompi nimenomaan pituuden osalta. Se, että on tosi pitkä tosi aikaisin tarkoittaa tietysti sitä että se oman kehon hallinta heittää vähän häränpyllyä. Jos mielikuva auttaa, niin kuvitelkaa bambi liukkaalla jäällä. 

Niinpä.


Pidän silti monenlaisesta liikunnasta. Tänä kesänä olen oivaltanut pyöräilyn ihanuuden. Joitakin vuosia takaperin tajusin, että hiihtäminen on aivan mahtavaa. Ratsastaminen on kivaa, kahvakuulailu ihan huippua, uimassakin tykkäisin käydä jos halli ei olisi niin ruuhkainen, sulkapallon pelaaminen on hauskaa ja tennistäkin mielelläni kokeilisin. Oikeastaan en keksi mitään mitä en haluaisi näin teoriassa kokeilla (paitsi golf). Käytäntö on sitten aina eri asia, kun pitäisi oikeasti kehdata mennä :D Mun pointti on kuitenki se, että mitään antipatiaa liikuntaa itseään kohtaan mulla ei siis ole.

Minun mielikuvissani sellainen tasaisena, lempeänä virtana soljuva motivaation puro on hyvä. Se on kuin mikä tahansa itselle mieluisa liikunta. Hyvä. The Hyvä. Sitä on aina tasaisesti tarjolla ja se saa laittamaan lenkkarit jalkaan kun sopiva aika tulee tai keksii Pikku kakkosen aikaan tehdä pikaisen kahvakuulatreenin. Sopii sinne arjen sekaan.

Ja se vatsatautituotoksen lailla ryöpsähtelevä motivaatioyrjö sitten, joka väkipakolla kouristelee tiensä ulos, nieletyttää loput kitkerät pisarat pakolla alas ja jättää hikikarpalot otsalla nojailemaan vessanpönttöön on se, miten koen oman liikuntamotivaationi ilmentyvän. Tulee yllättäen ja loppuu yhtä yllättäen.

Viikko tai kaksikin saattaa mennä ihan hyvällä sykkeellä, kun tulee melkein joka päivä itseään liikutettua. Silloin se jatkuva hyvä olokin viipyilee huudeilla ja lisää todennäköisyyttä että seuraavanakin päivänä tulee lähdettyä lenkkipolulle. Käy jo mielessä, että hitsi, ehkä nää kilot tästä tippuisikin. Lupaa itselleen ettei ala suorittamaan liikaa tai ota hampaat irvessä tosissaan. Ihan vaan oman hyvän olon vuoksi tekee vaikka ne kivistävät lihaksetkin hymyilyttää sellaisella positiivisesti masokistisella tavalla.

Mulla on vahva taipumus alkaa suorittamaan ja silloin yleensä mennään metsään. Ainakin tässä tuntuis ettei se ole vastaus, kun tavoitteena on keksiä sellainen liikuntamotivaation ikiliikkuja. Joka pitää liikkumalla itsensä liikkeessä, ymmärrättekö? Tasaisesti, itsestäänselvästi, suorittamatta, ajattelematta sen kummemmin.

Sitten pläts, liikuntaripuli helpottaa ja meitsi passivoituu taas sohvaan kännykän ja karkkikupin kanssa. Mitä ihmettä tapahtui?!

En koe oloani kotoisaksi tässä höttöisen pehmeässä ja valuvassa minussa. Joskus kuvista näkee sen tyypin, joka ei viihdy. Kumararyhtinen, keskivartalolöysä, tuimailmeinen nainen. Toisinaan se sama vittuuntunut ämmä vilkaisee peilistä, kun kuljen ohi. 

Bikini fitness eikä edes fitness ole mun tavoite. Mun tavoite on olla ihan tavallinen, itseensä tyytyväinen, normaalipainoinen nainen. Sellainen, joka voi luottaa omaan kroppaansa että se jaksaa. Arkea ja kantaa toisinaan jotain raskaita tavaroita, aukaista purkkeja, lapioida. Juosta viis kilsaa ja jäädä eloon. Ei haittaa että vatsaan jää löysää. Vähän silti harmittaa että näyttää siltä että lasten viime kesänä kadonnut rantapallo on puolityhjänä mun vatsassa.


Kerropa sun salaisuutesi, jos koet olevasi siinä pisteessä että motivaatio on siellä taustalla kokoajan valmiina hyppäämään trikoisiin? Jos olet samassa jamassa niin vertaistuelliset kommentit on enemmän kuin tervetulleita! Olenko näiden ajatuksien kanssa yksin vai voiko näihin yhtyä? Sana on vapaa.

Jos seuraat blogin instatiliä (@dobermami) niin tiedät, että tänään sielläkin samaa asiaa pohdin. Jos et seuraa niin nyt ois hyvä aika aloittaa! Suora linkki tässä.


Ja hei psssst..
Postauksen kuvat on ottanut ihana Paula Tavasti, jonka muita töitä voit vilkaista täältä. Kuvat valitsin siksi, että sitä vittuuntunutta ämmää ei näissä näy :D 

19 kommenttia:

  1. Tuo on paha kertoa mikä se toista motivoisi, mutta itse olen nyt vasta löytänyt sen tasaisen motivaation, mistä tässä puhut. Samoja oireita on mullakin ollut, että eka hulluna harrastaa jotai liikuntaa ja yhtä hullun nopsaa se sitten loppuu :D Mää luulen, että mulla se oli tuo pt:n kans sopiminen asioista että se motivaatio tuli ja jäi. Kun tunnollisesti ensin suoritti että ei hävettäis kertoa, että on luistanut niin pikkuhiljaa siitä tuli rutiini ja nyt ahdistaa, jos ei ehdi liikkua tarpeeksi. Mulla ei nää sentit ja kilot tipu, vaikka lihasta on selkeästi tullut, mutta silti motivaatio on pysynyt yllä. Ja se on harvinaista! Vanha minä olisi luovuttanut, koska paino ei ole tippunut eikä vaatekoko pienentynyt. Nyt puolestani iloitsen siitä, että jaksan juosta viakka sen parisataa metriä enemmän tai vetää salilla yhden leuan enemmän, vaikka se ei näy peilikuvassa vielä. Ehkä sitten, kun imetys loppuu, alkaa kroppaa päästää irti myös rasvasta. Nyt kuitenkin kerään sitä lihasta sinne rasvan alle ja nautin liikunnan jälkeisestä hyvän olon tunteesta.

    Auttaisko sua se, että etukäteen laitat kalenteriin päivän ja ajan milloin liikut, niin silloin alat vaan liikkua ilman, että mietit jaksatko vai etkö vaan sillon on pakko mennä. Maltillisesti vaikka kaksi kertaa viikossa alussa. Että se pikkuhiljaa tulis sit tavaksi ja jäis pysyvästi? KOska siihenhän se liikkumattomuus ainakin itellä ennen kaatu, että keksi tekosyitä, miksi just nyt ei vois liikkua tai jaksaisko sitä tänään kun väsyttää/on ollut rankka päivä/pihalla sataa jne. Tiedän enemmän kuin hyvin miten se oma kroppa ahdistaa ja on liian pehmeä. Alat joka maanantai tilittää mulle tuliko liikuttua niin mää sit piiskaan sua jos oot luistanut ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä en raski pt:ä palkata ja toisekseen, enhän mä näine kiloineni kehtaa salille edes mennä. Ja mua ahdistaa sekin, että kun omaa aikaa on niin kamalan vähän niin tuntuu että en voi käyttää sitä kuntoiluun vaikka tietäisin etten ees pysty ompelemaan tai että siitä liikunnasta tulis paljon parempi olo. Ja tuo on kans, että jotenki sitä liikuntaa ajattelee suorituksena kun sen pitäis kai olla sellainen hyvän olon lähde nimenomaan. Niinku se muka ois turhaa vaikkei kilot tipu tai muodot kapene! Hullua. Pitää yrittää kehitellä joku systeemi :)

      Poista
    2. No eikö siellä salilla just siksi käydä, että niitä kiloja saa kuriin :D Et ei voi noij ajatella, et ei kehtaa mennä jos niitä kiloja on. Siellä käy kuule paljon sua isompia ihmisiä eikä siellä varmasti kukaan kato, että mitä tuo läski täällä tekee! Se on kyllä parasta, kun pääsee siihen, että se on sellainen hyvän olon lähde eikä pelkästään se suoritus että saa painoa alas ja ulkonäköä miellyttävämmäksi itselleen. Kyllä se motivaatio sieltä löytyy, toivotaan ainakin!

      Poista
    3. Ei kyllä voi sanoa niinkään ettei niin voi ajatella. Ei se mulle tietoinen valinta ole hävetä tätä kaikkea läskiä. Eikä se ole pelkästään siitä kiinni, kyllä mua hävettää myös se että hikoilen aivan järjettömän paljon. On tosi noloa kun viiden minuutin jälkeen näyttää siltä että seisoo jonku henkilökohtaisen kaatosadepilven alla. Ja kun siitäkin löytyy idiootteja huomauttelemaan. Yleensäottaen tämmöset asiat on korvien välissä eikä niitä voi järkeilemällä sieltä poistaa. Oo onnellinen jos sua ei oma kroppa tai muu olemus hävetä.

      Poista
    4. En mää tyytyväinen omaan kroppaan todellakaan ole vielä, mutta osaan ajatella sen noin, että ei ne mun läskit muita kiinnosta ku itteä. Ehkä väärin ilmastu, että ei vois ajatella et ei kehtaa. OIkeampi muoto lienee, että ei kannata ajatella, vaan vaikea kai se on sitä ajatusta muuttaa. Monesti se on varmasti myös se kova kynnys lähteä vaikkapa salille/jumppaan tai muualle julkiliikuntaan juuri noiden ajatusten kanssa. Oonko liian lihava, lihakseton, en osaa tehdä mitään siellä ja kaikki nauraa jne. Kun sen kynnyksen kerran ylittää ja saa käytyä ekan kerran niin helpottaa. Toki kotonakin voi treenata, mut itellä tulee silloin paljon helpommin luistettua :D Tai ehkä kotona on vaan niin paljon helpompi keksiä sitä muuta tekemistä treenaamisen sijaan, vaikkakin lattiakaivon puhdistamista! :D

      Poista
  2. Voi luoja mikä kirjoitus! Kirjoitinko minä tämän? Allekirjoitan joka sanan, joka liikuntaan liittyi. Sormet seisoo nyt näppäimillä, kun en osaa päättää mistä aloittaisin. Meillä on upeat liikuntamaastot lähellä, uimahalli parin kilsan päässä, oma henkilökohtainen kuntosali ihan oman talon kellarissa, kannustava mies ja vapaa kalenteri. Mutta ei, ei niin ei. Aloittaminen on niiiiiin vaikeaa, muka. Mieluummin teen jotain muuta (vaikka kommentoin blogeja, kirjoitan itse tai vaikka ompelen). Niissä se tuotos näkyy heti, on saanut jotain aikaan, kiksit saa heti. Joo, liikunnassa saa hyvän olon heti ja blaablaa, mutta ne halutut tulokset tulee niin pitkän ajan päästä.

    Toisinaan saan itseni sinne lenkkipolulle tai omaan kellariin jumppaamaan miehen tekemän listan mukaan ja tulee aivan hullun hyvä fiilis, huomenna lisää! Tätä saattaa tosiaan kestää se pari viikkoa ja sitten tulee reissu, räkätauti tai mikä lie ja taas pitää muka aloittaa. En osaa jatkaa mihin jäin. En ole kova mässäämään (makeita) herkkuja, mutta sekin kulkee niin käsi kädessä sen tekemisen/tekemättömyyden kanssa. Kun on hikiliikkunut, tekee mieli sitä ällöttävää rahkaa ja tylsää salaattia, koska kaikki menisi muka hukkaan. Sitten taas kun ei liiku, on niiiin ihanaa mussuttaa sitä kermapastaa mums mums!

    Tekosyiden lista on naurettava. Yksi syy siellä on meidän epäsäännöllinen elämä. Miehen vuorotyöt ja omat satunnaiset ja yhtäkkiä tulevat työkeikat. Seinällä on tosiaan kalenteri, johon ne molempien liikuntehetket voisi suunnitella. Mut eii.. jotenkin muka liian vaikeaa. Aurinko paistaa, on kuuma. Vettä sataa, kastuu.

    Hei tsemppiä meille, en muuta voi sanoa. Toivottavasti kaikki osasivat lukea tekstini hymynkare huulillaan. Minä en tiedä itkeäkö vai nauraa itselleni :'D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No just näin! Täydensit tasan sen mitä en osannut sanoa :D Ihan naurettavaa, että joku muukin ajattelee näin sairaan hankalasti liikunnasta :D Ja sitten kun saa ittensä liikkeelle ja se tuska siitä, kun tajuaa että on huonokuntoinen.. tappaat fiilikset kyllä mahtavasti. Sitäkin funtsin, että mulla on tosi tyypillisesti vinksahtanut suhde ruokaan ja herkkuihin. Syön ilooni, suruuni, tylsyyteeni, tavan vuoksi.. Ei se normaali ruoka mua paksuna pidä vaan se kaikki muu. Ja uskon, että imetys junnaa mun aineenvaihduntaa koska se normaalisti toimii kyllä tosi sutjakkaasti ihan siinäkin määrin, että se on herättänyt kateutta kun voin käytännössä syödä mitä vaan lihomatta. Tosin, se oli kaksi lasta ja aika monta vuotta sitten että voihan olla että tilanne on muuttunut :DD Tsemppiä joo meille todellakin! Kiitos ihanasta virtuaalituesta <3

      Poista
    2. Hei et usko. Naapurin rouva pyys mut lenkille. Oli pakko mennä! Tulipa hyvä fiilis, huomenna uudestaan!

      Poista
    3. Kolminkertainen hurraa- huuto Pingalelle! Hurraa, hurraa, HURRAA!

      Poista
  3. Miulla ei juuri lisättävää Pingalen jälkeen jäänyt :D Mutta joo, et kyllä yksin ole ongelmasi kanssa. Mie olen myös hurahtaja ja aloitan uuden elämän joka maanantai. Mutta lösähdys tulee, kun ei tulosta tule heti. Liikunta on oikeesti kivaa, mutta eniten miulla tökkii syöminen, terveellisestä ruuasta ei vaan saa samaa henkistä tyydytystä kuin herkuista :p Imetystä osaltani syytän miekin, että jumittaa paino. Tsemppiä Sonja ❤️

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Imetystä syytän minäkin, koska en muuten keksi, miksi paino junnaa toista kuukautta samassa ja sentit myös vaikka urheilua harrastan enemmän kuin koskaan ja ruokavaliokin on kunnossa!

      Poista
    2. Todellakin Hannariina, todellakin! Ei oo aivan sama asia nakertaa parsaa ku mars- patukkaa :D Ja vaikka ei tarvi enää öisin herätä, niin oman ajan vähyyden vuoksi illat venyy liian pitkään ja herätykset on aikaisia. Väsyttääkin siis ja se on kyllä kans ykköspahajuttu herkkujen suhteen ja painonhallinnan kans myös! Mä niinku tiedän nää faktat kyllä mutta en vaan saa niitä käytäntöön :E Olispa mielenkiintoista saada ihan oikeaa tutkimustietoa imetyksen ja painonhallinnan osalta! Että onko siinä oikeasti joku yhteys vai onko se vaan pullukoiden selitys :D

      Poista
    3. Pakko siinä olla joku yhteys! Tai sit mulla on törkeän paska kroppa kun ei tällä liikuntamäärällä tipu kilot eikä sentit, vaikka ruokavaliokin on pääosin kunnossa. Kaverin kans just tänään puhuttii, että sekään ei saanut viimeisiä raskauskiloja pois ennen kuin lopetti imetyksen ja on kuitenkin semmonen paljon liikkuva ihminen joka juoksee ja käy salilla jne ja ruokavaliokin on varmasti kunnossa. Kuolen ehkä jos tää maha ei pienene imetyksenkään lopettamisen jälkeen :D

      Poista
  4. Hyvä ja avoin kirjoitus! Jälleen yksi lempiaiheistani, yritän jäsentää kommentin edes jotenkuten luettavaan ja järkevään muotoon :)

    Ensinnäkin mielestäni on todella hienoa, ettet suoranaisesti vihaa liikuntaa, sillä se on kaiken a ja o. Myöskin se, että pystyt luettelemaan monta liikuntalajia, jotka ainakin kiinnostavat, on todella hyvä asia. Ihannetilanne tietysti olisi se, ettei liikuntaa tarvitsisi edes erikseen miettiä, vaan se solahtaisi jokaiseen päivään itsestään, kuten syöminen tai hampaiden pesu. Tuskin kukaan jättää syömättä tai hampaita harjaamatta ihan sen takia, että "tässä on nyt ollut vähän kaikenlaista". Se, että saa liikunnan päivittäiseksi tavaksi (jota ilman todellakin tulee huono olo ja pitkässä juoksussa tuntee sekoavansa, kuten joku edellä kirjoittikin), vaatii tietysti toistoa, toistoa ja toistoa, kuten minkä tahansa muunkin päivittäisen tavan (kuten tupakoinnin tai telkkarin katselun) opettelu. Ja tähän ei ole mitään taikatemppua, pitää vaan toistaa riittävän monta kertaa. Joku viisas joskus sanoi, että uuden tavan opettelu (oli se sitten ruokavalioon tai harrastukseen liittyvä) vaatii keskimäärin vuoden. Eli ei kannalta hiiltyä, mikäli liikunta ei muutaman viikon säännöllisten treenien jälkeen vielä ole itselle automaatio :)

    Armollisuutta minäkin peräänkuuluttaisin. Asiaa toki auttaisi, jos jotenkin pystyisi ajattelemaan niin, että liikkuminen on etuoikeus, ei velvollisuus. Että SAAN liikkua ja minulla on sen verran terve keho, että PYSTYN liikkumaan. Näin ei nimittäin kaikilla ihmisillä ole.

    Mielestäni on oikeastaan aivan sama, miten liikkuu, kunhan liikkuu. Lajeja on itselläkin tullut kokeiltua jos jonkinlaista pitkänmatkan juoksusta, crossfitistä, intohimoisesta punttitreenistä aina tanssiin, joogaan ja kävelyyn. Vaihtelen lajeja ihan oman fiiliksen mukaan enkä todellakaan koe huonoa omatuntoa siitä, etten maaliskuisesta uudesta saliohjelmasta huolimatta saanut käytyä säännöllisesti puntilla kuin muutamia viikkoja ja tanssitunnitkin jäi jo kuukausi sitten kesätauolle. Mitäs sitten? Sen sijaan olen nauttinut kesästä - pyöräillyt, kävellyt ja joogannut kuin hullu :D

    Mikäli tanssiminen edelleen kiinnostaa, kannattaa sen pariin todellakin hakeutua. Itse menin ensimmäiselle jazz-tanssin alkeistunnilleni 32-vuotiaana enkä todellakaan ole katunut. Luonnettahan se tietysti "vähän" vaatii, kun parikymppiset itseä parikymmentä senttiä lyhyemmät ja noin 30 kiloa kevyemmät oppii piruetit ja bas de bourreet hetkessä ja itse taapertaa edelleen 2,5 vuoden jälkeen lähes samalla alkeistasolla ;) Mutta olenpahan ainakin uskaltanut, heittäytynyt, nöyrtynyt, oppinut ja saanut roppakaupalla sellaisia kokemuksia, joita mistään muualta en olisi saanut. Ja ennen kaikkea - liikkunut itseni hikeen useita kertoja viikossa ja hymyillyt jälkeenpäin leveästi kuin vastarakastunut.

    Senkin voin kertoa, ettei salilla kukaan todellakaan edes ehdi seurata muita treenajia eikä varsinkaan kiinnittää huomiota kenenkään vartalonmuotoihin.

    Ajankäytöstä mun on toki todella helppo huudella, koska vaikka teen tällä hetkellä kahta vaativaa työtä, pystyn käyttämään kaiken niiltä liikenevän ajan haluamallani tavalla. Ja mun kohdalla se tarkoittaa 1-3 tuntia liikuntaa ihan jokaisena päivänä. Se vaan kuuluu mun elämään enkä osaa olla ilman. Ja todennäköisesti mun kroppa ja mieli ei edes kestäisi työntekoa tässä mittakaavassa ilman liikuntaa, selän ja hartiaseudun kanssa kun on haasteita liikunnasta huolimatta. Väittäisin kuitenkin, että ihan jokaiselta löytyy se puoli tuntia tai tunti liikuntaan päivittäin, jos sen todella haluaa arkeensa järjestää. Tästä voi toki olla vapaasti eri mieltä ;)

    Tsemppiä kesäliikuntaan, hyvällä mallillahan se jo on!

    - Emmi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi Emmi, ihana kommentti, kiitos siitä! Vastaan sulle paremmin ajan kanssa, kännykällä on niin ärsyttävä naputtaa.

      Poista
  5. Minultakin puuttuu palanen elämästä, sillä olen kaivannut uutta postaustasi. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Anu kommentistasi. Se oli aika merkittävä tekijä siinä, että päätin vielä blogin parissa jatkaa <3

      Poista
  6. Hei kuulkaa ihanat, piti ihan vartavasten tulla teille kertomaan! Mulla on ihan uusi harrastus, LIIKUNTAHARRASTUS! :D Aloin naapurin rouvan kanssa käymään kuntokickboxing-tunneilla. On aika ja paikka, on sosiaalinen paine, on 10 kerran kortti, on jaettavat kyytivuorot, on mummila matkan varrella ja mikä ihaninta, on palo ja into lähteä sinne! Kamppailusalin tuntitarjonnassa on muitakin lajeja/tunteja, joita ihan odotan pääseväni kokeilemaan. Tää fiilis on ihana, toivottavasti tekin löydätte sen 💜

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mahtavaa Pingale!! Mä olen käynyt aikanani kuntonyrkkeilyssä ja tykkäsin, potkunyrkkeily on varmasti vielä siitä vähän kivempaa uskoisin :D Mä aloitin saliharrastuksen kuukausi sitten. Kirjoittelen siitä lisää jahka ehdin :)

      Poista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...