tiistai 17. marraskuuta 2015

Äitiysloma loppuu, työt kutsuu? (ja muistutus arvonnasta!)

Blogin Instagram- tiliä seuraavat jo tietävätkin, että kävin eilen työhaastattelussa. He tietävät myös, että sain paikan. (Aivan ehdottomasti siis kannattaa seurata DoberMamia myös instassa, sillä sinne postailen kaikkea sellaista mitä en välttämättä kirjoita blogiin ollenkaan.) Tästä pääset klikkaamaan itsesi seuraajaksi.

Kerroin aiemmassa postauksessa, että äitiyslomani tai mikä sukupuolineutraali nimitys sillä nykyään onkaan, päättyy tämän viikon perjantaina. Naputtelin netin kautta TE- keskuksen sivuille työnhakuni voimaan ensi lauantaista lähtien ja vietin illan Metallimiehen kanssa tulevaisuudesta keskustellen. Omaan henkilökohtaiseen fb- profiiliini kirjoitin statuspäivityksenkin aiheesta, joka oikeastaan onkin se syy miksi töihin päädyin.



Minulla on ikävä taipumus ajatella itsestäni negatiivisia asioita. Pidän itseäni huonompana kuin olenkaan (ja teen itseäni kuvatessa hyvin usein tämän kaltaisia ei niin mairittelevia sanavalintoja). Olen joskus saanut aika ikäviäkin kommentteja omasta älystäni ja niinpä olen mielummin ajatellut olevani paremmin sieltä tylsästä päästä penaalin tarjontaa. Koska epäonnistumisen pelko on vahva tässä yksilössä niin helpon tavoitteen valitseminen on tietystikin useimmiten ollut mieluisampi valinta. Olen jättänyt kaksi koulua kesken ja jokusen kurssin siihen päälle. Olen yli kolmekymmentä enkä vieläkään tiedä mikä minusta tulee "isona". 

Kotiäitinä oleminen on vähintään yhtä raskasta kuin se on ihanaakin. Se on opettanut minulle pääasiassa kahta asiaa: priorisointia ja ajanhallintaa. Kaltaiselleni velvollisuuksista sluibailevalle hihhulille se koulu on ollut tarpeen. Todellista elämänkoulua. Moni sanoo oppineensa äitiydestä ennenkaikkea omien tarpeidensa laittamista syrjään ja toisten tarpeiden huomioimista ensin. Minä olen päinvastoin opetellut pitämään huolta omista tarpeistani ja joka päivä tasapainoilen lasten tarpeiden ja omieni välillä. Tiedän kuinka tärkeää on olla tietoinen omista tarpeistaan ja uskaltaa olla tarvitseva.

Ihailen ihmisiä, jotka ovat määrätietoisesti edenneet opiskelutaivaltaan kohti omaa ammattiansa. Toiset heistä ovat päättäneet olla jonkin tietyn ammattikunnan edustajia jo hyvinkin nuorena, kun osa heistä on löytänyt tiensä myöhemmin. Minä olen halunnut edustaa niin montaa ammattia etten enää itsekään ole pysynyt laskuissa. Toiset ovat olleet käytännönläheisiä ammatteja, jotka vaativat aika vähän opiskeluvuosia ja toisinaan olen ollut valmis kuluttamaan koulun penkkejä lähes vuosikymmenen saavuttaakseni haluamani. Melkein kaikkia näitä kuitenkin on yhdistänyt se, etten ole ryhtynyt tavoittelemaan noita ammatteja päiväunelmointia enempää. 

Ensimmäiseen (ja toistaiseksi ainoaan) ammattiini valmistuin vuonna 2009 ollessani 25- vuotias. Minusta tuli laitoshuoltaja. Olin tehnyt töitä keikkaluontoisesti alalla aiemminkin ja olin pitänyt työstä. Koulutus vei minun elämästäni vain kymmenen kuukautta. Toteutin opiskelun työvoimakoulutuksena, joka käytännössä tarkoitti jonkinverran varsinaista opiskelemista lähijaksoilla, suurimman osan opiskelusta suorittamista työssäoppimisessa ja viiden näyttötutkinnon suorittamista. Kaikista viidestä osa-alueesta ahkeroin parhaan mahdollisen arvosanan. Sain stipendin ryhmäni parhaasta todistuksesta. Ensimmäistä kertaa elämässäni olin ollut jossain hyvä. Paras. 

Työllistyin välittömästi valmistumiseni jälkeen. Pätkätöitä tietenkin, mitäs muutakaan nykypäivänä (ja puhtaanapidon alalla). Vajaan vuoden työskentelyn jälkeen opiskelukärpänen puraisi jälleen ja aloitin nuoruudessa keskenjääneiden lukio-opintojeni loppuunsaattamisen iltaopintoina työni ohessa. Alkuun ajattelin suorittavani vain puuttuvat kurssit mutta nälkä kasvoi syödessä. Loppujen lopuksi paransin monenkin jo käydyn kurssin arvosanaa. Tein tosissani töitä jokaisen kurssin eteen ja sain hyviä arvosanoja. Jopa matematiikka, jossa olen aina luullut olevani täysin kädetön, alkoi sujumaan. Myönnettäköön - opin rakastamaan matematiikkaa kaikessa haastavuudessaan! Edelleenkään en ole siinä huippu mutta lukiossa opin tekemään töitä sen eteen, että ymmärsin asian. Meinasin haljeta, kun sain vuoden aikuisopiskelijan tittelin. Se, jos mikä kannusti jatkamaan yhtä ahkerasti kuin siihenkin asti.

Kirjoitin yhden eximian, pari magnaa ja selätin vastukseni eli matematiikan pääsemällä siitäkin läpi "komealla" approbaturilla. Sain stipendin opintomenestyksestä. Ylioppilasjuhlissani paahtavassa helteessä, hillittömäksi möhkäleeksi turvonneena odotin Pikkusiskoa kolme päivää yli lasketun ajan.



Vastikään minulta tiedusteltiin oliko minulla jotain urasuunnitelmia lukion jälkeen? Mikä sai minut vaihtamaan elämäntyylini täysin toisenlaiseen? Tuoreet paperit kourassa äitiyslomalle ja moneksi vuodeksi lasten kanssa kotiin, miksi? Olinko ajatellut olevani ehkä jo hieman tylsistynyt lasten kanssa kotona?

Kotiäitiys on ihanaa, sitä ei käy kieltäminen. Hektistäkin mutta omalla tavallaan hidasta elämää. Perustarpeita. Kun aloin ajattelemaan pian loppuvaa äitiysvapaata, opiskelun parissa vietettyjä todella antoisia ja onnistumisten täyteisiä vuosia, minulta kysyttyjä kysymyksiä ja omia mietteitäni tulevaisuudesta tajusin, että toden totta: kyllä minä oikeastaan olen tylsistynyt. Minusta on sukeutunut varsinainen klisheiden suurkuluttaja mutta sanonpa vaan, että aika aikansa kutakin. Kaipaan älyllisiä haasteita. Olisi mielenkiintoista päätä seinään hakaten, pyyhekumi savuten ja laskin kuumana etsiä ratkaisua matemaattiseen pulmaan sen sijaan, että hakkaa päätänsä seinään siksi, että joutuu kolmannen kerran aamupäivän aikana vaihtamaan kakkavaipan ja etsimään Samanaviikin (Salama McQueen, tietenkin) irronneita renkaita pohjattomalta tuntuvasta legolaatikosta. On ihan eri asia etsiä tietoa psykologian tehtävään liittyen kuin penkoa internetistä juuri sitä oikeaa my little pony värityskuvaa.


Koska usein innostun valtavasti jostain tekemästäni oivalluksesta ja syöksyn riemusta kiljuen pää edellä paskaläjään, ajattelin että pehmeä siirtymä voisi olla hyvä ratkaisu. Ehtisi ikäänkuin rauhassa tarkastella onko aika kypsä elämässä eteenpäin siirtymiselle. Metallimiehen kanssa käymäni keskustelun tiimoilta sovittiin, että alan nyt käymään päänsisäistä neuvottelua itseni kanssa ja yhtäaikaisesti tutkin vaihtoehtojani opinahjosta. Keväällä sitten yhteishaussa hakupaperit menemään, mikäli sopiva vaihtoehto löytyy ja syksyllä koulun penkille. Itse olen ihan innoissani!

Sehän on selvä ettei ketään kotoa käsin töihin haeta mutta totta on, että vain parhaiden perään soitellaan ;) Sain viime viikolla puhelimitse tarjouksen avoimesta työpaikasta sen jo mainitsemani facebook- päivityksen perusteella ja eilen kävin työhaastattelussa. Kyseessä on osa-aikainen työ, jossa pääsen harjoittamaan opiskelemaani ammattia eli laitoshuoltajan taitoja. Ajattelin ensin turhautuneena, että peruutan ammatillisessa mielessä, kun otan vastaan työn alalta, jota en aikonut enää lähteä tekemään mutta tarkemmin ajateltuani tämä ratkaisu sopii tähän hetkeen hyvin. Pääsen hieman irtautumaan kotiympyröistä mutta lapsia ei tarvitse viedä hoitoon sillä työt tapahtuvat Metallimiehen työajan ulkopuolella ja saahan siitä tietenkin palkkaakin! :) Sopimus on nyt aluksi vain vuoden loppuun. Työnantaja on sellainen aika merkittävä työllistäjä tällä alueella ja uskon, että jatkossa voi olla hyötyäkin siitä, että olen tullut talossa tutuksi.

Luoja tietää, että rakastan mun lapsiani ja nämä kuluneet vuodet ovat olleet ihania. Luoja tietää myös, että mamma tarvii jo jotain muutakin elämäänsä :D Viimeinen viikko on ollut mieletön. Minusta tuntuu kuin olisin luonut nahkani ja (jälleen klishee) aloittanut elämässäni uuden aikakauden. Jouluvalmisteluissa täytyy olla nyt hyvinkin suunnitelmallinen, sillä mitä lähemmäs joulua mennään niin sitä enemmän on vuoroja kalenterissa. Viikonloppuna olisi ensimmäiset vuorot, jännää! :)

Siellä lukijoissa on varmasti muitakin kotiäitejä tai ainakin sellaisia, jotka ovat olleet mutta jo palanneet töihin. Kaipaatteko/kaipasitteko te töihin takaisin? Onko joku tehnyt osa-aikaisesti töitä kotiäitiyden ohella? Suunnitteleeko joku muukin opintojen aloittamista kotiäitiyden jälkeen?

 
Tonttuset tulivat muistuttamaan, että DoberMamin Facebook- sivuilla on tonttulakkiarvonta, johon voit osallistua tykkäämällä niistä, tykkäämällä arvontakuvaa ja kommentoimalla sun lempparin joululaulusi. Blogin facesivuille pääset tästä.

8 kommenttia:

  1. Kotiäiti en ole, mutta 30v enkä minäkään tiedä mitä tekisin isona. Liikaa vaihtoehtoja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos tuesta Elina, tuo on niiiin totta! Vai onko se niin, että kiinnostaa liian moni ala?? :D

      Poista
    2. Varmastikin juuri niin, että kiinnostaa liian moni ala. :) Ja sillä pitäisi sitten myös elää. Se on ehkä se suurin ongelma. :D

      Poista
  2. Mä alotin osa-aikatyöt kikkaran täyttäessä 1v. Äiti on yks sol palveluiden esimiehistä ja hän työllisti mut pariks tunniks per päivä. Alotin varovasti ja loppupeleissä tein klo.7-12 vuoroa kikkaran leikkiessä päiväkodissa. Ihan jes.

    Nyt on kamalaa kun on jopa 9.5h päiviä uudes duunis. Mut nöy hätä, emmäkää tiedä miks halun 'isona' =D

    VastaaPoista
  3. Ihan parasta, että pääset työelämään "omilla ehdoillasi", etkä pakosta! Itse kauhulla odotan kotiäitiyden jättämistä, mutta ehkä vuoden päästä ollaan koko perhe siihen valmiita . Tsemppiä tulevaan ❤️

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Muakin se kauhistutti vielä kaks viikkoa sitten mutta ei tarvittu kuin se yks kysymys esitettynä oikeaan aikaan (no okei, kyllä se myös kehui mun älyäni, se saattoi olla miksi kuuntelin lopun niin tarkkaan :D) ja tajusin, että niin kuin olen tästä nauttinutkin niin nyt tämä alkaa jo tuntumaan juuttumiselta. Kiitos <3

      Poista
  4. Minä olen iloinnut uravalinnastani tässä hoitovapaalla ollessani. Tonttini on sosiaali(-/terveys)alalla ja sehän on mitä mainioin keikkaduuniala! Sosionomina pääsee tekemään kaikenlaisia keikkahommia ja täällä pk-seudulla kohteita riittää. Aloin tekemään keikkoja esikoisen ollessa vajaan vuoden ja ehdin olemaan epäsäännöllisen säännöllisesti töissä vajaan vuoden ennen kuin kuopus syntyi. Ja nyt taas ennen kuin kuopus täytti vuoden ilmoittauduin keikkareserviin. Kuvion mahdollistaa se, että omia keikkoja on mihin kellonaikaan tahansa, mies on (myös) kolmivuorotyössä ja meidän molempien vanhemmat on vetreitä ja joutilaita (osa-aika)eläkeläisiä :) Lapset ovat siis olleet kotihoidossa jatkuvasti. Ihanaa, kun saa itse valita meneekö töihin vai ei! Kyllä tekee päälle ja mielelle niin hyvää päästä välillä töihin lepääm..huilaam.. siis edistämään ammatillista identiteettiä! :D

    VastaaPoista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...