perjantai 23. lokakuuta 2015

Lupaus on lupaus.

Maailma ei ole mustavalkoinen mutta minulla on valitettava taipumus nähdä se usein sellaisena. Olen liiankin ehdoton. Pidän säännöistä ja annetut lupaukset ovat minulle pyhiä. Sellaiset, jotka joku on antanut minulle ja sellaiset, jotka minä olen antanut jollekulle. Sokea uskoni lupauksen voimaan on jopa lapsellinen. Tiedänhän minä ettei annettuja lupauksia voi aina pitää vaikka kuinka tahtoisi ja yrittäisi. Tänään se ei onnistunut ja rikottu lupaus kirveli erityisen paljon.

Olin koko päivän suunnitellut vanhimman tyttäreni kanssa mukavaa yhteistä iltaa. Metallimies meni kosteisiin rientoihin ja tätä on Isosisko odottanut. Lupasin nimittäin joku aika sitten hänelle, että kun näin käy niin tyttö saa tulla äidin (ja vauvan) viereen nukkumaan. Nimittäin juuri siitä syystä, että vauva nukkuu samassa sängyssä en uskalla ottaa juopunutta ja tupakoinutta miestä viereen nukkumaan. Hän viettää yönsä sohvalla tai patjalla, kuten vietin minäkin, kun ensimmäisen kerran kävin juhlimassa Pikkuveljen syntymän jälkeen. 

Käytiin vuokraamassa elokuva. Päädyttiin Helinä- keijuun ja Mikä-mikä-hirviön arvoitukseen. Haettiin aivan hirvittävä määrä karkkia, tölkit Coca-colaa molemmille ja innostuttiinpa vielä ostamaan keksejä ja pikkupaketti herkkujuustojakin. Sattuupa nimittäin olemaan niin, että meidän nirsokerttu, joka ei suostu syömään mansikkaa, koska se on liian kirpeää syö kuitenkin riemumielin todella voimakkaan makuisia juustoja :D Metallimiehestä en juustonaposteluun seuraa saa, joten tämä tilaisuus oli aivan ainutlaatuinen ja Isosisko hykerteli innoissaan, kun riennettiin juustohyllylle: "kylläpäs sulla riittää karkkisia ideoita! Oot kyllä maailman paras äiti!" (sydän sulaa, tiedän!)

Sovittiin yhdessä ettei tästä suunnitelmasta puhuta mitään Pikkusiskon kuullen. Hohoteltiin autossa, että tämä on salaisuus, jonka kanssa joudumme elämään ikuisesti, buahahhaa! Meillä oli tosi kivaa jo iltaa suunnitellessa.
 

Isosisko sai olla ainokainen kuusi ensimmäistä elinvuottaan ja sitten pikkusisaruksia tuli kaksi nopeaan tahtiin. Hän kasvoi isoksi tytöksi aivan yllättäen ja ajan jakaminen lasten kesken tasaisesti on osoittautunut täysin mahdottomaksi asiaksi tässä vaiheessa. Isosisko jää väkisilläkin vähemmälle, kun vauva vaatii minua vuorokauden ympäri ja uhmaikäinen Pikkusisko osaa ottaa paikkansa hyvinkin äänekkäästi. Tiedän, että koululaiseni haluaisi viettää minun kanssani enemmän aikaa.

Arvatenkin nukkumaanmeno oli yhtä sirkusta. Pikkusisko on oppinut siihen, että hänen huoneensa ulkopuolella istuu joku niin kauan että hän nukahtaa. Pikkuveli nukahtaa rinnalle pimeään, hiljaiseen makuuhuoneeseen. Kun neiti uhmakas hoksasi että kukaan ei olekaan oven edessä istumassa, hän tietysti luikki sängystä karkuun. Vauva oli juuri nukahtamassa, kun taapero tallusteli oven rakoon hihittelemään.. Siitäkös se uni karkasi ja tuli takaisin vasta tuntia, kovaäänistä uhmaitkua, äidin liian kovaa puhetta ja raivokasta kellonvilkuilua myöhemmin saavuttaen ensin Pikkusiskon. Puoli tuntia myöhemmin uuvahti viimein vauvakin.

Koko operaatio söi yli kaksi tuntia. Kello oli pitkästi yli yhdeksän, kun hiivin isonpienen tyttöni huoneeseen. Hän istui piirtämässä ja minut nähdessään totesi: se siitä elokuvasta, vai? Kyllä siinä äidin sydän särkyi. Tuntui, että olen maailman paskin äiti. Liian vähän aikaa yhdessä, liian paljon riitoja ja nyt vielä petettyjä lupauksiakin. Tämä olisi ollut niin tarpeellinen juttu! Meille molemmille. Isolla tytölläni on jo niin fiksuja ajatuksia. Siitä on vuosia, kun olen illalla saanut rauhassa istua kainalossani esikoiseni.

Eihän tämä tietenkään ensimmäinen kerta ollut, kun jouduin sanani syömään. Tällä kertaa se vain osui tavallista kipeämmin. 

Loppujen lopuksi tyttöseni otti asian paremmin kuin minä itse. Lapsen kyky päästää harmituksesta irti on hämmästyttävä. Sovittiin, että yritetään katsoa elokuva huomenna. Peittelin reippaan tytön vauvan viereen nukkumaan. Sainkin jo huolella saunoneen paremman puoliskoni tekstiviestitse kiinni ja sovittiin, että huomenna saadaan Isosiskon kanssa mökittäytyä tytön huoneeseen elokuvaa katsomaan. Miten mukavaa! 

Päivitin oman henkilökohtaisen fb- statukseni ja kirjoitin miten pahalta tuntui pettää lapselle annettu lupaus. Masokisti minussa toivoi risuja ja osa minusta jännitti montako sankariäitiä löytyy polkaisemaan vielä syvemmälle suohon (let's face it, näitä on varmasti jokaisella kaverilistalla) kertomalla ettei ikinä pettäisi lapsen luottamusta. Yllätyin saamastani myötätunnosta. Useampi äiti lohdutti, että lunastamattomia lupauksia valitettavasti ehtii kertyä aikamoinen pino siinä vaiheessa kun pikku-tirpat lentävät pesästä omilleen. Samassa muistin kuinka vasta eräs tuntemani fiksu nainen sanoi, että äitiyden kärsimys ei poistu koskaan. Hän tarkoitti sillä sitä, että lapsemme tuntema tuska tuntuu aina omassakin sydämessä eikä sille voi mitään. Elämä on pettymyksiä täynnä. Mikä sen turvallisempaa kuin opetella kohtaamaan pettymys ja löytämään itsestä vahvuus siitä selviämiseen omassa kotona, turvallisen aikuisen läsnäollessa.

Minulla olisi paljon opittavaa lapsilta. Itse en käsittele pettymystä niin kypsästi kuin tyttäreni tänään. Minulla on täällä kotona toinen, joka opettelee käsittelemään pettymystä. Huutaa hurjana selkä kaarella, vollottaa suu ammollaan. Pieninkin jo pettyy ja suuttuu, kun otetaan lelu kädestä tai kun äiti tai isä menee näköpiiristä pois. On aika paljon meistä vanhemmista kiinni opettaa kuinka pettymyksiä tulisi käsitellä. Harmittaa, suututtaa, kiukuttaa ja se kaikki on okei. Tunteesta täytyy silti voida päästää irti. Antaa tulla ja mennä. 

Oppia ikä kaikki. Itse opin tänään paljonkin.

Mitä lapsesi ovat sinulle viimeksi opettaneet? Koetko usein tällaisia oivaltamisen ja ihailun hetkiä kuin minä tänään, kun ymmärsin kuinka kypsästi kahdeksanvuotias pystyi pettymyksen hoitamaan?

6 kommenttia:

  1. Toivottavasti saatte huomenna leffahetken kahdestaan! Tuo on paha kun aina jos suunnittelee jotain, niin varmasti kaikki menee just sillon päin prinkkalaa. Meilläkin oli joskus Viian ollessa ihan vauva suunnitelmissa esim Veetin kans kun Pasi oli pois, että se tulee meidän sänkyyn ja luetaan yhdessä satuja ja saa sitten nukkua mun vieressä yön. No kyllähän sen arvas, että kukaan ei suostu nukkumaan ja Veeti masentuneena kävi välissä kysyyn, että joko kohta tuut. Käviköhän siinä lopulta niin, että se ehti lukea ite ja nukahtaa ennen kuin pääsin viereen :/ Pahaltahan se tuntuu, mutta pakkohan niitä pettymyksiäkin on oppia käsittelemään, niin äidin kuin lapsen :) Onko teillä muuten muita suunnitelmia vkonlopulle, mun tekis mieli leipoa kakku, mutta ei viittis omalle porukalle vaan tehdä :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Muistankin tuon tapauksen. Näinhän se on, että suunnitelmia ei kannattais tehdä niin ei tulis pettymyksiäkään mutta melko mahdotonta sekin ois. Tänään ei liikahdeta varmaan sen kummemmin mihinkään, kun taksikuitista päätellen jollakulla on krapula ja kun tänään on saunapäivä. Mennään sinne siis jo kuuden maissa viimestään, että ehditään syödä lauantaikarkit ja katsoa jotain ohjelmaa yhdessä :) Sunnuntaista en tiiä vielä mitään.

      Poista
  2. Oi miten hyvä kirjoitus! Myötätuntoinen huokaus pääsi. Ja minä niin tiedän tuon tunteen. Meillä isommat jää kanssa arjen jalkoihin. Ennen kaikkea lapset ovat opettaneet kärsivällisyyttä ja omista jutuista luopumista - siis toisen laittamista etusijalle. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Johanna kommentista :) Se on kyllä totta, että äidillä on aina jostain syyllinen olo ja näinä aikoina ainakin tämä ajan jakaminen on yksi syyllisyyden aihe.

      Poista
  3. Ihana postaus. Varmasti useamman eri ikäisen lapsen kanssa elämä on tasapainottelua, mutta huikean fiksu ja hyvin ottava tyttö sulta löytyy! Vau. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Hanna :) Hän suhtautuu asioihin monesti niin fiksusti ettei oikein tiedä onko enemmän ylpeä hänestä vai noloissaan omasta tavasta reagoida :D

      Poista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...