torstai 3. syyskuuta 2015

Pienten lasten muistolle

Minä en seuraa uutisia. En lue lehtiä. Kaikin voimin yritän pitää elämäni kepeänä, koska uutisissa ei koskaan ole mitään hyvää sanottavaa. Suojelen itseäni sillä, että en seuraa. Minua maailman kauheudet eivät pelkästään ahdista ja sureta. Minulla särkyy niistä sydän. Yksi surullinen uutinen tai kuva voi vaivata minua valtavasti useita viikkoja eivätkä ne koskaan unohdu. Tiedän, että maailma on paha paikka. Olen selvillä siitä, että toisaalla lapsia kuolee joka hetki nälkään. Tiedän, että sota runtelee kansakuntia, hajottaa perheitä ja vaikuttaa kulttuuriin vielä vuosisatoja niiden käymisenkin jälkeen. Minä tiedän, että maapallo saastuu ja merenelävät ja linnut kuolevat muoviin. Niihin samoihin muovipusseihin, joita meillä on ympärillämme joka puolella ja joita kannetaan päivittäin kaupasta kotiin. Minun ei tarvitse katsoa uutisia tietääkseni, että olen todella onnekas. Minun perheeni on onnekas. Suurin murheeni omassa elämässäni viime aikoina on ollut se, etten saa olla itsekseni tarpeeksi. 

Kolmekymppisen ihmisen pitäisi seurata maailman tapahtumia, tiedän. Pystyä asettumaan tapahtumien ulkopuolelle ja tiedostaa, että maailma on täynnä tuskaa mutta kaikeksi onneksi minulla on kaikki hyvin. Auttaa huonompiosaisia jos suinkin pystyy. Olen tosi herkkä tyyppi. Minulla ikävät kuvat, uutiset ja asiat jäävät sydämeen asumaan. En seuraa vaikka pitäisi. Katson televisiosta vain kevyttä viihdettä, jossa kenellekään ei käy huonosti. Miksi pakottaisin itseni katsomaan sellaista, josta tiedän järkyttyväni pahasti?

Kaikelta uutisoinnilta ei kuitenkaan voi välttyä. Välimeren rannikolla on viime päivinä nähty muutakin kuina auringonpaistetta. Tiesin ja lujasti päätin etten katso. En katsonut, koska tiesin mitä siitä seuraa. Järkyttävät kuvat ja otsikot ovat usein sellaisia, joita ihmiset sosiaalisessa mediassa jakavat. Jaettu suru on helpompi kestää kaiketi? Selvähän se, että kovasti välttelemäni kuvamateriaali tavoitti minutkin. Kyllä sattui. Sydänjuuriin asti se kuva sattui. Mitään niin lohdutonta en vielä eläissäni ole nähnyt. Toivottavasti en koskaan mitään sen pahempaa joudu näkemään. Ajattelin välittömästi omia lapsiani. Sitä hätää, mitä hukkuneiden lasten vanhemmat ovat tunteneet ja sitä hätää mitä ihmistaimet itse ovat joutuneet kestämään. Ainoa ajatus, josta sain lohtua ja jonka tavoitin, kun kovasti yritin oli se, että noilla lapsilla on nyt kaikki hyvin. Ei tarvitse enää pelätä.

Vielä aamulla minulla oli tästä asiasta paljon sanottavaa. Sitten silmiini osui Facebookissa erään suurperheen äidin kirjoitus. Sen löydät täältä. Julkaisu sai paljon tykkäyksiä ja kommentteja. Osallistuin keskusteluun itsekin ja olin yllättynyt kuinka asiallisena se pysyi. Tuo huolestunut äiti sanoi paljon sellaista, mitä itsekin olin ajatellut. Tavoitin julkaisun ytimen täysin. Se ei ollut rasistinen. Se oli äidillistä pelkoa oman lapsen puolesta. Pohdintaa siitä, että tällainen systeemi ei voi olla toimiva.

Minäkin tahtoisin auttaa. En silti haluaisi pakolaiskeskusta naapuriin. Haluaisin antaa ennakkoluulottomat lähtökohdat kaikille. Myös sille maahanmuuttajajoukolle, joka tekee tietynlaisia rikoksia suhteellisesti enemmän kuin kantaväestö. Mätiä munia riittää joka kanalaan. Haluaisin muistaa, että sodan keskellä eläminen on varmasti jättänyt jälkensä noihin ihmisiin. Ymmärtää. Pitää mielessä, että heidän uskontonsa eroaa kovasti meidän omastamme. Ottaa huomioon sen, että monella heistä on perhe vielä vaarassa ja huoli on varmasti kova. Minäkin pelkään. Pelkään tuntematonta, jota vieraasta kulttuurista tulevat ihmiset edustavat. Erilaisuus on pelottavaa.

Ehkä olen tekopyhä. Kuvottavia, rasistisia lausuntoja ette silti minun suustani kuule. On hämmästyttävää mitä saastaa tavalliset ihmiset suoltavat vaikkapa Facebook- päivityksiinsä. Vihapuhetta en hyväksy. Rasistinen asenne siirtyy lapsillemme, sitä en toivoisi. Maahanmuuttaja on ihminen. Rikollinenkin on ihminen. Kaikki me ollaan kykeneväisiä pahaan, jokaikinen. Siitä lisää kertoo psykiatri Hannu Lauerma täällä.

Ei mulla ole ratkaisua tähän. Tietenkään. Oli yksinkertaisesti pakko vain purkaa tämä möykky ulos. Ahdistaa kamalasti, että toisilla on hätä. Se on vain sattumaa, että meillä täällä on kaikki kunnossa. Yläkerrassa nukkuu mun kaikista tärkeimmät. Kaikki kolme. Ymmärräthän sinä, että kukaan ei pistä lapsiaan veteen, jos maalla olisi turvallisempaa? En tiedä kuinka voisin auttaa. Aloitan kotoa. Annan lapsilleni enemmän syliä, enemmän aikaani ja huomiotani. Jossain on äiti, jolla ei ole kotia, jossa tehdä kotitöitä. Jossain on äiti, jolla ei ole enää lapsia joita pitää sylissä. Kulunut klishee mutta sanon silti: täytyy olla kiitollinen siitä mitä on saanut. Elämä on niin hauras.

 

4 kommenttia:

  1. Jaan ajatuksesi täysin! Miekin olen maailmantuskan tuntija, en seuraa uutisia. Mutta kaikelta ei voi välttyä. Tuntuu kurjalta, että itse muistaa oikeesti keskittyä olemaan kiitollinen vasta näiden uutisten äärellä. Mutta se pysäyttää kyllä siihen, kuinka onnekas itse on.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onpa "ihana" kuulla, että meitä on muitakin, jotka välttelee uutisia. Ei vaan pysty kovettamaan itseään niin ettei ne jäisi vaivaamaan.. Kai meillä täällä on asiat vähän liiankin hyvin.

      Poista
  2. Täysin samaa mieltä, aivan ajatuksistani. En pysty seuraamaan uutisia juurikin kertomistasi syistä. Tunnistin itseni. Monesti olen miettinyt miten onnekas voinkaan olla ja pienestä olla kiitollinen :) Kiitos kun kirjoitit ja jaoit tämän :) Mukavaa sunnuntain jatkoa <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos nina sulle ihanasta kommentista <3 Mukava saada positiivista palautetta siitä, että kertoo olevansa vähän nynnerö :D Toisaalta, niin paljon vihapuhetta joutuu lukemaan että oikeastaan mukavakin olla vähän liiankin herkkä. Enpähän tule sellaiseen mutakuonotteluun ottamaan osaa koskaan.

      Poista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...