tiistai 29. syyskuuta 2015

Kymmenen vuotta sitten viimeksi ja nyt taas!

Tiedättekö ne ihmiset, jotka ovat vaikka tanssineet lapsesta asti aivan vain harrastuksena? Ensin jossain satubaletissa, sitten nykytanssissa, teini-iässä ja aikuisuudessa kaikkia tyylilajeja sekoitellen. Tai se tyyppi, jolla on ollut oma koira ennenkuin on osannut ajaa pyörällä. Joka nykyään on kuin Cesar Millan, täysin kotonaan koirien kanssa ja kaikki koirat tuntuvat pitävän hänestä. Oma koirasikin, joka normaalisti reuhkaa valkuaiset vilkkuen ja antaa piutpaut käskyillesi, on tuon tyypin edessä kuin sulaa vahaa. Entäs se tyttö, rinnakkaisluokalta, joka parin vuoden ratsastustuntien jälkeen sai oman hevosen. Ei mitään vanhaa raviraakkia (olisin ottanut senkin riemusta kiljuen, niistä oli nääs kokemusta eniten!) vaan maitokahvinvärisen kaunottaren, jolla oli harja leikattu tasamittaan ja sen päässä oleva tähtikin oli millilleen symmetrinen.

Minulla ei ole ollut harrastusta, joka olisi kulkenut mukanani lapsuudesta asti. Olen aina tykännyt piirtää ja maalata. Joskus kävin kansalaisopistossa piirtämiskurssilla. Yhden kauden, jos sitäkään. Olen toisinaan innostunut liikunnasta ja käynyt jumpissa. Hetken. Tanssia olen aina halunnut mutta en ole saanut rohkeutta tehdä siitä harrastusta. Kerran kävin satubaletissa. Kun oli aika sulokkaasti hypähdellä salin nurkasta nurkkaan ja ymmärsin olevani ainoa kiusallisen pitkä ja kömpelö, se jonka hypähtelystä oli sulokkuus kaukana, jätin homman siihen. Tanhussa kävin kerran (kyllä, luit oikein. Kaikkea pitää kokeilla paitsi kansantanhuja ja sukurutsaa. Toiseen check!) mutta tympäännyin, kun siellä ei kertaakaan saanut laittaa käsiä lanteille kuten Justiinalla Pekka ja Puupäässä. Olin nähnyt näin tanhussa tehtävän.

Eläimistä olen pitänyt aina, häiritsevyyteen asti. Uskon, että meidän naapurit ovat saattaneet kokea hieman häiritsevänä sen pikku-Sonjan, joka päivittäin pyrki kylään leikkimään perheen koiran kanssa. En tiennyt asunnon ihmisasukkien nimiä enkä ollut niistä kiinnostunutkaan, sillä minulle he olivat Popin isä ja äiti. Popi oli kultainen noutaja. Kun lähdin pimpottelemaan heidän ovikelloaan, sanoin äidilleni meneväni Popille kylään. En tiedä saiko pariskunta koskaan lapsia tai halusivatkokaan he niitä enää minun jatkuvien vierailujeni jälkeen.

Harmaja
Kaupungilla kulkiessani jututin aivan polvenkorkuisesta asti kaikki koirat. Tutut ja tuntemattomat. Luin pienen kotipaikkakuntani kirjaston kaikki koirakirjat ja minusta tuli varsin etevä tunnistamaan koirarotuja. Tiesin, missä taloissa asuu koiria ja rohkeasti menin oville koputtelemaan ja kysymään saisinko viedä koiran kävelylle. Uskomatonta kyllä, jotkut antoivat minun viedä koiransa ulos. Olin ikionnellinen, kun joku tuttu toi koiran meille hoitoon. Viimein vuosien renkutuksen jälkeen, meille otettiin koira. Siitä ehkä lisää joskus toiste. 

Hevosiinkin hurahdin. Ratsastustunnit olivat kalliita ja pääsin niille harvoin. Niinpä kolusin kaikki mahdolliset (ja mahdottomat) tallit, joissa saattoi tehdä tallitöitä ratsastusta vastaan tai muuten vain hoitaa hevosia. Eräässä pienessä yksityistallissa oli kolme ravuria, joita kävin hoitamassa aika monta vuotta. Pienessä ulkotarhassa ratsastelin ilman satulaa suomenhevosorilla, jonka löysin sukupostista. Kärrylenkeille ja rekiretkillekin pääsin mukaan toisinaan. Onnessani aivan :) Sitten ratsastelin kaverin hevosia ja muutamaan otteeseen vuokrasinkin hevosia talleilta. 

Teini-iässä alkoikin sitten kiinnostaa kaikki muu. Näin jälkikäteen ajateltuna olisi varmasti ollut fiksumpaa pysyä siellä tallilla värkkäämässä niiden nelijalkaisten kanssa. Väliaikaisen paluun talleille tein 2004 tai 2005, kun kulkeuduin sinne silloisen poikaystävän siskon mukana. Kun Isosisko ilmoitti tulostaan kesällä 2006 jäivät hevostelut tyystin. Vielä pari vuotta sitten ajattelin etten enää uskaltaisikaan hevosten lähellä olla, saati mennä selkään asti mutta polleista innostunut esikoistyttäreni sai kipinän kytemään vuosikymmenenkin jälkeen..

Kesällä tyttö pääsi tallille kun mummunsa sinne vei ja arvatenkaan hän ei siihen tyytynyt vaan intti koska pääsee uudelleen. Googlettelin vihdoin hieman paikallista tallitarjontaa ja päädyin soittamaan Pikkumetsän ratsutilalle, Ylivieskan Vähäkankaalle. Siellä vaikutti olevan sopivia poneja useampiakin ja tallin omistaja Mervi valitsi Isosiskon ratsastettavaksi Gotlannin russponin, Vilman.




Pesunkestävä heppatyttöni sai harjata ratsunsa ja auttaa varusteidenkin pukemisen kanssa. Rohkeasti neito hyppäsi suloisen ponin selkään ja jaksoi tosi hienosti keskittyä koko puolituntisen (mutta en usko että yhtään pidempään olisi jaksanut). Vilma oli rauhallinen ratsastettava mutta ei päästänyt ratsastajaansa helpolla ja Isosisko joutuikin korvat höröllä kuuntelemaan ohjeita, jotta poni toimisi toivotulla tavalla. Melkoisen innokkaasti tyttö onkin hautautunut heppakirjoihinsa opiskelemaan ratsastuksesta lisää. Aiemmin lukemiseen tosi vastahankaisesti suhtautunut tyttö saattaa viettää pitkiäkin toveja hevosopuksia lukien. Tykkään! :)

Niinhän siinä kävi, että nähdessäni tyttöseni ratsastavan ja päästessäni hevosia taputtelemaan, oli se omakin ratsastustunti varattava. Viime perjantaina kiipesin kymmenen vuoden tauon jälkeen ratsaille ja voi kuinka mukavaa se olikaan! Heilautin koko 180- senttisen varteni latvialaisen ponin Harmajan selkään, joka laittoikin minut tekemään töitä aivan hiki hatussa. Mervi sanoi Harmajan olevan kuin kuntopyörä ja sitä se totisesti oli! :D Mitään en saanut ilmaiseksi mutta, kun tunnin lopuksi sain uljaan ratsuni laukkaamaan koko kentän pitkän sivun, tuuletinkin railakkaasti. Minulla oli tunnilta toiveena virkistää muistia perusasioiden osalta ja tekisi varmasti hyvää keskittyä vielä ainakin toinenkin tunti samaan asiaan, sen verran hakusassa oli perusjutut. Tulevana perjantaina vie tieni tallille taas ja silloin otan mukaan ystäväni.

Jos joku siellä kuvittelee ettei ratsastaessa tarvitse muuta kuin istua ja nautiskella kyydistä niin olet kyllä väärässä! Minulla kipeytyi sellaisia lihaksia joiden olemassaolosta en ollut nykypäivänä tiennytkään ja erityisesti keskivartalon lihaksille ratsastus on mainiota treeniä. Tiedä vaikka tämä olisi oikeinkin positiivinen asia painonpudotushaastettani ajatellen ja raskaudenjälkeinen pömppövatsa saisi kyytiä! Mainittavan arvoinen asia on myös se, että keskittyessäni niinkin yksinkertaiseen toimenpiteeseen kuin hevosen kääntämiseen (toinen käsi antaa pidätteen ja toinen tukee, toinen jalka antaa pohjeapua ja toiselle nojataan paino. Kaikki tämä tulisi tapahtua pienenpienin liikkein, oikea-aikaisesti ja vakuuttavasti) en ajatellut kertaakaan kotitöitä. Silloin on pakko elää hetkessä ja keskittyä juuri siihen mitä tekee. Se, jos mikä lataa akkuja!

Hikinen ja onnellinen rakkaan lapsuudenharrastuksensa uudelleenlöytänyt minä.
Suosittelen harrastusta lämpimästi kaikille ja jos Ylivieskassa (tai lähialueella) vaikutat, niin Pikkumetsän ratsutallilla on oikeinkin mukavat pollet ja ratsastuksenopekin saa multa suositukset :) Ratsastuskenttä sai juuri uudet pohjat ja ratsastellessa saa ihastella maaseudun kauniita maisemia (jos ehtii kaikelta puurtamiselta ;)). Talliympäristö on rauhallinen ja talli uusi. Jokaiselle löytyy varmasti sopiva ratsu, kun valikoimaa on shetlanninponista suomenhevoseen. Eikä ole mikään maksettu mainos tämä, suosittelenpa vain hyvää tallia jos sellainen on hakusalla. 

Ihanaa, että löydettiin tytön kanssa tällainen yhteinen harrastus ja päästään viettämään laatuaikaa yhdessä! Viime perjantaina juteltiin piiiiitkään hevosista, kun menin sanomaan hyvät yöt. Huomaan jopa saavani hieman ihailua osakseni, kun jokunen hevosfakta on menneisyydestä tarttunut matkaan ja kun uskalsin laukatakin ;) Minusta on harmi ettei mikään harrastus ole pysynyt elämän kuohuissa mukana mutta jospa ratsastus jäisi nyt osaksi elämää.

Mitä sinä olet harrastanut lapsena? Onko harrastus vieläkin osa elämääsi?





6 kommenttia:

  1. Ihana :D olin kans lapsena heppatyttö ja just hetki sitten mietin, että oispa kiva palata näin aikuisiällä takaisin tuon harrastuksen pariin :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suosittelen lämpimästi, aivan vei taas mukanaan! :)

      Poista
  2. Oi ihanaa heppailua <3 oon myös aatellut viedä meidän pikkaraisia ponikouluun, mitä tässä lähellä pidetään :)
    Itse en ole ollut heppatyttö (vaikka jonkun verran oon ratsastanutkin) , vaan jumppa- ja teininä tanssityttö. :) olis kyllä vaikea kuvitella itsensä nyt koreografioita treenaamaan :D mutta mistä sitäkään tietää mitä tässä vielä keksitään! ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mun yks ikuisista harmituksen aiheista on se, etten oo koskaan lähtenyt mihinkään tanssimaan vaikka oon aina siitä tykännyt. Nyt aikuisena ei enää kehtaa eikä tarjolla olekaan ku jotain ihme aikuisbalettia ja paritansseja, ainakaan täällä perähikiällä :)

      Poista
  3. Nyt kerkesin lukea tämän postin ajan kanssa. Voi huokaus ♥
    Miulta jäi hevoset kun Poikanen ilmoitti tulostaan. Ihan järkisyistäkin oli pakko lopettaa koska olin kamala hormonihirviö myös hevosille :| Lisäksi raha. Vaikka hevonen olikin omassa pihassa eikä kuluja sisänsä ollut paljon, mutta saikulla/tulevana työttömänä/äippälomalaisena kun sitä pätäkkää ei kovin tule :)
    Tulisikohan jommasta kummasta pojasta miulle heppakaveri... toivottavasti :D

    Toivottavasti teillä tulee olemaan antoisa harrastus tytön kanssa! Ja ihanaa kun lukeminen on alkanut maistua neidille :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Rahaa se kyllä vaatii, tunnit on kalliita.. Oliskin ihanaa kun hevonen olisi omassa kotipihassa! Tai no, puolensa ja puolensa siinäkin :D Oliskin kiva jos jollakulla tutulla olisi hevonen liikuttamista vaille, voisin tarjoutua vapaaehtoiseksi :P

      On kyllä tosi kiva, että kirjat on alkaneet kiinnostamaan. Ratsastuksen lisäksi lukeminen on ollut mulle kans rakas harrastus. Nykyään sille ei jää aikaa mutta tulevaisuudessa sitten.

      Poista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...