tiistai 8. syyskuuta 2015

Heppoja heppahullulle

Täräytetäänpä eetteriin wanahaa paskaa :D Toivon, etten ole näitä jo blogannut ja sitten autuaasti unhoittanut. Jos näin pääsi käymään, niin kertokaa ihmeessä. Oppisko sitä sitten kirjaamaan ylös tehdyt työt valmistumisjärjestyksessä? No, niin tai näin, here it comes.



Minun esikoistyttäreni muistuttaa mun lapsista eniten mua. Ollaan aivan naurettavan samannäköisiäkin ja kaikeksi hauskuudeksi näyttää siltä, että neitokainen on perinyt multa muutakin kuin ulkonäöllisiä seikkoja. Yksi etäisesti näihin ompeluksiin liittyvä on geeniperimässä kulkeva alttius hullaantua hevosiin. Pieniin, isoihin, mustiin, valkoisiin, ratsuihin, ravureihin you name it. Hevonen ko hevonen! 

Vasta aiheesta keskusteltiin ja oltiin yhtä mieltä siitä ettei hevosen paskakaan tosiaankaan haise pahalta. Tyttö oli tuolloin keskustelun aikaan päässyt käymään minun anopin kanssa eräällä tallilla hevosia silittelemässä ja niin tuli omakin lapsuus mieleen, kun tyttö iltapalapöydässä haisteli onnellisena heppalta tuoksuvia käsiään ja katsoi koneelta tallilla otettuja kuvia neljättätoistakertaa läpi ja löysi aina uutta ihasteltavaa. Paitsi etten itse aikoinaan katsellut niitä mistään koneelta vaan toivoin, että kameran filmi täyttyisi äkkiä, jotta se vietäisiin kuvaamoon kehitettäväksi ja noin viikkoa myöhemmin saisin ne extraspesiaalit kuvat sieltä vihdoin katseltavaksi. Tallessa ovat vieläkin! Kaikenmaailman kehäraakkeja sitä onkin kuvannut :D

Tyttöparka on oppinut kävelemään yli seitsemän vuotta sitten ja paluu kontilleen tapahtui niinä päivinä, kun samettiturvat muuttivat sydämeensä asumaan. Siinäpä peräkkäin menevät pienemmän siskonsa kanssa, joka tietysti tekee perässä kaiken minkä ihailemansa isosiskokin. Typykkä on puolitoistavuotiaasta lähtien puhunut kuin ruuneperi mutta nykyään vielä sen lisäksi hirnuu, pärskähtelee ja korisee. En ole varma puhuuko lapsi enemmän hevosta vai ihmistä. Itsekin heppatyttönä ymmärrän tietysti kumpaakin kieltä. Paitsi jos tytöltä kysyy niin se sanoo ettei äiti koskaan ymmärrä MITÄÄN. Sain tänään kunnianarvoisan tittelin. Olen ILONPILAAJA. Palveluksessanne siis, jos jossain on liikaa iloa! :D

Palatakseni asiaan. Digitrikoita on ihania ja sitten niitä on aivan kertakaikkisen kammostuttavia. Minions digitrikoo osuu ehdottomasti jälkimmäiseen kategoriaan. Onneksi on näitä kivempiakin :p Heppadigejä on monenlaisia mutta päädyin ostamaan tätä. Siitä valmistui ensimmäisenä naapurin tytölle synttärilahjapipo ja toisena tämä peplumi. Kaava on Ottobren (tattadaa) Peplum. Lyhythihaisen tein, koska silloin oli kesä, tai ainakin sen tapainen. Isosisko itse päätti kanttien värit ja minttu ei ollut valintana erityisen yllätyksellinen, sillä muotitietoinen nuori nainen on kyllä selvillä siitä, että se on nykyään IN. Tykästyin kaavaan aivan tosi paljon ja tällä pitäisi tehdä pari pitkähihaistakin. Visioitakin jo olisi. 


Toinen heppapaita on valmistunut viiiiielä kauemman aikaa sitten. Kangas on Nanun loppuunmyynnistä, Yön kulkija- nimistä trikoota ja voi hitsinpimpulat miksi en ostanut tätä enempää? Olisin ikuisena hevostelijana halunnut oikeastaan tästä itsellenikin jotain. Kaavana käytin valmispaidasta piirrettyä lepakkohihapaidan kaavaa. Lyhyet hihat oli pakko tehdä, kun kangasta ei olisi pidempiin riittänyt. Helmaresorina on samaista trikoota ja rypytystäkin siellä sivusaumassa on olevinaan. Kantin värin päätin minä ja se on siksi musta. Mielikuvitus kunniaan!


Ei mulla muuta. 
Kiva, kun luit. 
Heippa! :) Ja sama hevoseksi: iiiii-hahahaaaa!

6 kommenttia:

  1. Ihania! Varsinkin tuo yön kulkija. Haaveilin sitä itellenikin ex(?)-hevosihmisenä, mutta.oiskohan rahapussi päättänyt silloin vastaan :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos :) Se monesti on sellainen päättävä elin näitä kangashankintoja tehdessä.. valitettavan usein kyllä vaimennan sen ja ostan silti :D

      Poista
  2. Moikka! Blogissani olisi sulle haaste :) http://nellixo.blogspot.fi/2015/09/liebster-award-vol2.html

    VastaaPoista
  3. Oih ihan nostalgiavyöry tällekin heppatytölle! Valokuvat oon kyllä jo hävittänyt, mutta kansio, mihin keräsin kaikkea oleellista tietoa, on tallessa vielä :) ja tuo käsien haistelu, mie nuuhkin aina hanskojani :D Lasten jälkeen en oo ratsastamaan päässyt (lue:ei oo varaa tai aikaa), mutta joskus vielä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi ihanaa, säilytähän ihmeessä se omille lapsillesi ihasteltavaksi! :) Hanskoissa se tuoksu pysyikin pitempään! Saattoi olla karvojakin tarttuneena, jos hyvä tuuri sattui :D Tuntiratsastaminen on ihan törkykallista. Pitäisi päästä jonkun puolitutun tai tutun tutun heppaa liikuttelemaan, niin olisi edullisempaa mutta tuo aika-ongelma jäisi silti..

      Poista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...