keskiviikko 25. helmikuuta 2015

Tervetuloa maailmaan!

Reilu viikko sitten tiistaina 17.2.2015, raskausviikolla 40+3, meille syntyi täydellisin pienisuuri poika. Yhdeksän kuukauden odotus sai mahtavan päätöksen, kun kello 19.07 näimme poikamme ensimmäisen kerran. Poika karjaisi kerran sukeltaessaan kohdun lämmöstä synnytyssalin hämärään. Kätilö nosti hänet rinnalleni ja kaikki maailmassa oli hyvin ja oikein, vaikka hetkeä aiemmin olin vaikertanut etten enään jaksa enkä pysty enkä halua. Herkimmille varoituksena, että seuraavat kappaleet pitävät sisällään synnytystarinan ;)



Supistelut alkoivat jo aamulla. Hyvin satunnaisina ja totaalisen epäsäännöllisinä mutta jostain syystä ne saivat minut jo vähän varuilleni. Puolihuolimattomasti aamupäivän kellottelinkin niitä todetakseni, että supistusten kesto oli liian lyhyt ja voimakkuuskaan ei kasvanut toivotulla tavalla. Ajattelin, että kokeilen lepäillä, josko lientyisivät kokonaan pois. Menin Pikkusiskon kanssa päiväunille ja ehdin kymmenen minuuttia torkahtaa, kun havahduin hereille vatsan ja selän poltteluun. Kaivelin kellon esille, ja koitin maata liikkumatta ja hiljaa paikoillani etten herättäisi herkkäunista tyttöä. Tunteroisen ajan sinnittelin makuullani kun supistuksia tuli kymmenen minuutin välein. Yritin hipihiljaa nousta ylös mutta arvaahan sen..

Laitoin anopille ja Metallimiehelle ennakkovaroitusta, että nyt supistelee mutta seurataan tilannetta vielä. Kun Isosisko kotiutui koulusta puoli kahden jälkeen, oli polttojen väli tihentynyt noin seitsemään minuuttiin ja voimakkuuttakin oli jo sen verran, että minun esimerkkiäni seuraten Pikkusisko nojaili huonekaluihin, puuskutti ja tiesi että äiti on "ipiä" vauvan vuoksi. Tytöt jäivät anopin hoiviin ja me lähdettiin jännittyneinä kimpsut ja kampsut mukana kohti Oulaskangasta, jossa tiesivät meitä jo odotella.

Puoli neljän maissa oltiin perillä ja käyrälle päästiin samantien. Ks oli tuolloin auki noin 4-5cm ja saliin siirryttiin samantien. Pärjäsin vielä hyvin enkä ottanut mitään kivunlievitystä vastaan. Puoli viideltä pyysin lämpöpakkauksen ja heijailin seisaaltani nojaillen milloin mihinkin. Huumorillahan pärjää pitkälle ja käänteinen psykologia on tunnetusti tehokasta - niinpä keskityin ajatukseen, että mennään supistuksen välistä toiseen ja jätetään se kipeä kohta mahdollisimman vähälle huomiolle. Kivun terävimmän kärjen vähättelin pois hokemalla "ei tunnu missään, ei tunnu missään" :D Lisäpontta kivun kestämiseen sain siitä tiedosta, että tämä kelvottomaksi parjaamani vartalo sai kuin saikin homman käyntiin ihan itse ja hienosti saikin!

Kaikki me tiedetään ettei yksikään nainen ole vitsejä kertoillen ja naureskellen lapsia maailmaan saattanut enkä itsekään tehnyt poikkeusta. Kätilö (joka oli muuten sama kuin Pikkusiskoa tehdessä, hauska sattuma!) muistutteli välillä, että puudutteita ei sitten enään viime metreillä ole mahdollista saada mutta koska pärjäsin kivun kanssa, en ottanut kuuleviin korviini. Viideltä alkoi jo hieman työnnättää ja tutkimuksessa ks oli 8cm auki. "Viimeiset hetket puudutteille, otatko?" "Minä mietin asiaa hetken.." Vauvan pää oli vielä ylhäällä, joten odoteltiin kunnollista ponnistamisen tarvetta rauhassa. Jakkaralla kävin jo istuskelemassa ja kalvot puhkaistiin 18.15. Puudutteitakaan ei tarvinnut enään miettiä, sillä tuolloin ks oli jo täysin auki ja oli mentävä luomuna loppuun asti, halusin eli en. En löytänyt jakkaralla hyvää asentoa istua ja takanoja, jota kätilö ehotti vauvan laskeutumisen edistämiseksi oli minusta aivan uskomattoman huono ajatus. Päätän, vastoin kaikkia synnytystä edeltäviä ajatuksia, mennä perinteisesti tuoliin ponnistamaan.

Aktiivinen ponnistaminen katsottiin alkaneeksi klo 18.35 ja seuraavat 32 minuuttia pitivät sisällään paljon ja silti niin vähän. Ajankulu oli nopeaa mutta silti tuntui että olen ponnistanut jo ikuisuuden. Supistuksia tehostettiin ja tihennettiin oksitosiini-nenäsuihkeella, jota en millään olisi halunnut ottaa. Jälkeenpäin ajatellen, pelkäsin ponnistusvaiheen kipua niin kovasti että en uskaltanut ponnistaa tarpeeksi tehokkaasti vaan ponnistin ja pidätin yhtä aikaa. Virhetarjontaakin jo hieman epäiltiin mutta kävi ilmi, että virhetarjonnassa olinkin minä eikä poika. Reilumman kokoinen vauva vaati esteettömän ulospääsyn ja vastusteluistani huolimatta selkänojaa laskemalla saatiin mutkat suoriksi. Asennon vaihtaminen, oksitosiinisuihke ja kätilöt sekä Metallimies saivat tsempattua minua siinä määrin, että lopulta raivoponnistin ääntä säästelemättä uuden kansalaisen ulos yksiöstään.

Poika on siinä tullut isäänsä ettei paljoa ollut sanottavaa vaikka melkoinen matka oli takana. Kerran karjaisi ja that's it. Äitiinsä hän on lähtenyt siinä, että kun sanotaan niin sanotaan silläviisiin, että kaikki kuulee heti kerralla ;) Itseäni hiljaisuus häiritsi ja varmistin moneen kertaan hengittääkö vauva varmasti. Minulla oli toiveena, että saisin pitää vauvan kaikessa rauhassa rinnalla ja ottaa hänet ensisyötölle kiireettä. Toiveeni toteutui ja vauva alkoi hamuta rintaa noin puoli tuntia syntymänsä jälkeen. Sillä aikaa, kun kossi nautiskeli maailman parasta ruokaa, kätilö otti esiin neulaa ja lankaa..

Syntymäpainoa veikkailtiin siinä avautumisvaiheessa ja punnitushetkellä kätilö hieman naurahteli, että Metallimiehen heittämä 4,5 saattaisi jäädä alakanttiin. Oikeassahan hän oli - vauva painoi komeat 4 685g! Seuraavana päivänä katsottiin pituus, joka oli 53cm ja päänympärys vei mittanauhaa 37,5cm edestä. Liekö se rauhallisempi loppuponnistuskaan olisi tässä tapauksessa repeämiltä pelastanut ja toisaalta - aivan hyvin taistelutanner on lähtenyt paranemaan. Synnytykselle tuli lopulta kestoa 6h 45min. Ponnistusvaihe jäi ikävästi mieleen, kun en arvannut että ponnistan poikaa tuplasti kauemmin kuin tyttöjä yhteensä. Vauvakuume on ainakin hetkellisesti parantunut ;)

Osastolla oltiin kaksi yötä ja torstai-iltana myöhään kotiuduttiin. Lähtöpaino oli 4 385g eli maito oli mennyt sinne minne pitikin :) Syöttöpunnituksen tulos oli 15g enkä tiedä yhtään onko se hyvä vai huono. Vauva kuitenkin irroitettiin rinnalta ennenkuin hän olisi ollut valmis, joten en sitten tiedä tarviiko tuotakaan absoluuttisena totuutena pitää. Tulehdusarvot vauvalla olivat kaksi yksikköä kohollaan ja ne piti tarkistaa ennenkuin päästiin kotiin. Sokeriseurannassa poika oli kokonsa vuoksi automaattisesti mutta niissä ei ollut valittamista.

Kotiin lähdössä.
Alku täällä kotona on ollut kivikkoisempi kuin aavistelin. Imettäminen sattuu vaikka imuote onkin aivan kelvollinen. Saisi se olla laajempi mutta en kertakaikkiaan saa vauvaa tarttumaan rintaan laajemmalla otteella, kun se muutenkin on hieman haastavaa. Aina se vain vauvoja hämmentää, että yleensä rinta löytyy samalta puolelta kuin äidin kasvot :) Tutin jouduin pyytämään jo osastolla vaikka olin päättänyt etten pyydä. Rintakumitkin täytyi hakea, kun veri alkoi lentämään. Unenlahjoiltaan poika ei ole isojensiskojensa vertainen mutta jostain syystä tiesin, että tulossa on äidin oma tissiposki, jolle paras paikka on äidin syli ja mielellään tissi suussa. Pinnasängyssä poika on viikon mittaisesta elämästään viettänyt noin kolme tai neljä tuntia mutta siihenkin varauduin. Pikkusiskon säntillinen kahden tunnin ruokailuväli oli kieltämättä mukava mutta kai sitä äiti-ihminen sopeutuu siihenkin, että paikalla on oltava kokoajan. Kaiken varalta. Toki rytmikin alkaa löytymään pikkuhiljaa sitten joskus.

Ylpeän Isosiskon sylissä kolmen vuorokauden ikäisenä.
Totta puhuakseni täytyy tunnustaa, että vaikka tottakai ollaan aivan hullaantuneita vauvaan ja eletään epäilemättä yhtä elämämme onnellisimmista ajanjaksoista, niin oma mieliala on yllättänyt. Olen väsynyt, kiukkuinen ja täysin hormonien armoilla. Eilinen, minun syntymäpäivä, meni pillittäessä. Tiuskin muille perheenjäsenille ja normaalit arkiset toimet tuntuvat ensinnäkin täysin utopistisilta ja myöskin mahdottomilta suorittaa, koska kuten sanoin - vauva on kaikista mieluiten minun sylissäni. Se on vaikea hyväksyä sillä olen tottunut touhuilemaan, ja nyt tuntuu, että olosuhteiden pakosta olen kasvattanut juuret sohvaan. Ulkona pääsin käymään eilen ja voi miten onnellisna käppäilin menemään! Soitin parhaalle kaverilleni samalla ja nauruterapia osuus tuli hoidettua samalla. 

Ei se lapsivuodeaika aina ole yhtä onnea ja autuutta. Tästäkin olisi hyvä ehkä puhua enemmän, sillä olen antanut itseni ymmärtää ettei tällainen ole ollenkaan tavatonta. Erityisesti esikoistaan odottavien olisi hyvä osata varautua siihenkin, että vaikka lapsi on toivottu ja odotettu, voivat vauva-arjen haasteet silti päästä yllättämään vaikkei mitään varsinaista ongelmaa olisikaan. Jospa meillä kuitenkin suuremmilta alakuloilta säästyttäisiin ja saisin päivitettyä oman pääni vauvan tarpeiden tasolle. Kyseessä on kuitenkin verrattain lyhyt aika ja helpompi tämä on hyväksyä kuin koittaa muuttaa. Working on it :)

Perjantaina terveydenhoitaja tulee kotikäynnille ja nähdään onko se syntymäpaino saavutettu vai päästäänkö taas silmätikuksi huonon kasvun vuoksi. Ristiäispäivä on mietinnässä, samoin nimi. Jossain vaiheessa on ajankohtaista käydä lastenvalvojan luona ja Metallimiehen täytyisi ottaa vastuu tapahtuneesta ;) 

Tytöt ovat ylpeitä isoja siskoja ja hoitavat vauvaa innokkaasti. Edes pienempi siskoksista ei ole vielä osoittanut liiemmin mustasukkaisuuden merkkejä. Ylemmissä kuvissa vauva on vajaan vuorokauden ikäinen ja alemmissa mittarissa on jo viikko.






14 kommenttia:

  1. Voi miten hän on ihana, ja siskot ihan innoisaan <3 Onnea vielä!

    VastaaPoista
  2. Paljon onnea!! Mikä voimanainen!
    Ja voi miten suloinen "pieni" mies <3

    Syntymäpaino pitää olla saavutettu vasta 2 viikon iässä, joten ei kiirusta! 15g sairaalassa on aivan loistava syöttöpunnitus! Jos kaipaat vinkkejä esim imuotteen saamiseksi, imetystuki ry:n facebooksivuilta löytyy paljon tietoa ja imetystukiäitejä auttamassa.

    Tsemppiä tunteikkaaseen vauva-arkeen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Kätsä! Miten mulla oli muistikuva että 10vrk:n iässä. Noh, jääpähän pari vuorokautta pelivaraa vielä tädin käynnin jälkeenkin ja ne painokontrollit on kyllä tuttua huttua Pikkusiskon vauva-ajoilta. Imuotteesta olenkin opiskellut juuri Itu-sivuilta ja teoriassa mulla on homma hanskassa mutta se käytäntö.. Ehkäpä me opitaan vielä! :) Ajattelin, että asetan sankariäitiydestä kiiltävän kruunun päähäni, kun luomuna vetäisin mutta se sijaan päätinkin, että jos vielä niin hullusti käy että puskemaan joutuu niin hiivatti soikoon spinaali kehiin heti ku mahollista ;)

      Poista
  3. Oi mikä komia jässikkä! Onnea :) Hieman se aina hirvittää noita synnytystarinoita lukea, mukava, että pääosin teillä taisi hyvin mennä. Meillä eka syntyi sektiolla, joten senkin takia nyt kuopusta odottaessa olen jännän äärellä, että osaanko/uskallanko/pystynkö/ synnyttämään normisti... Tuon mielialan mataluuden tunnistan hyvin, toivon tosi kovin, että tällä kertaa ei niin kovasti herkistäisi. Ja siitä ei todella puhuta tarpeeksi! Kaikki tutut oli Otson syntyessä, että oi nyt olet varmaan maailman onnellisin, mutta itsestä tuntui siltä, että mitä ihmettä tässä on nyt menty tekemään :p Se ei ollut se vastaus mitä ihmiset tahtoo kuulla ;) Onni ja ilo tuli kyllä sitten muutaman viikon päästä <3 Tsemppiä ja jaksamista koko perheen kera!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Hannariina! Juu, hyvinhän se meni, kun kummallakin oli kuitenkin kaikki hyvin kokoajan eikähän tuota kauaa tarvinnut kitua ;) Siinä mielessä leppoisampi synnytys kuin edellinen, että olin kokoajan kartalla siitä mitä tapahtuu kun tahti oli kuitenkin sellainen rauhallinen. Pikkusiskoa tehdessä olin vain puolitoista tuntia todella kipeä ja tyttö syöksyi kanavasta neljässä minuutissa. Silloin tuntui, että asiat tapahtuvat liian nopeasti.

      Alakulo on myös itsestä vaikea hyväksyä, kun siitäkin potee syyllisyyttä. Näyttäisi siltä, että omalla kohdallani kyse oli ja on sopeutumisvaikeuksista, sillä poika vaikuttaisi olevan ainakin vielä tässä vaiheessa suuritarpeisempi vauva kuin siskonsa ovat olleet. Tänään päätin, etten yritä väkipakolla laskea sylistä pois nukkumaan vaan köytän pojan liinaan. Siinäpä tuo torsotti tyytyväisenä tuntikaupalla. Asenne ratkaisee tässäkin näämmä ;) Varsinainen synnytyksen jälkeinen masennus on varmasti karua koettavaa.. ja uskon, että siitä potee helposti syyllisyyttä jälkeenkinpäin, kun "ei ole osannut" nauttia. Toivotaan, että sullakaan ei muutamaa päivää enempää synkistäisi vaan hormonit tasautuisivat sitten pian.

      Ompelemaanhan tuo jo mieli tekis! :D

      Poista
  4. Voi onnea ♥ ..ja hormooneita :D
    Esikoisen imettäessä ei tuntunut missään, mutta tällä meidän jäpikällä oli kyllä verta lennättävä imuteho.. silti tajusin vasta rintakumit kipaista ostamaan kun mies niistä jankkasi.. tais väsähtää kuuntelemaan miun kitinää ;)
    Eräänä yönä (ennen rintakumeja) itkeä tihrustin kun "ei tästä imettämisestä tuu mitään" mies sanoi, että OIKEASTIKKO olet luovuttamassa kun ei kerran onnnistu (maito ei herunut tarpeeksi äkkiä ja huuto oli infernaalinen).. Eipä siinä sitten.. hihitelin itseni uneen kun huvittaa hormonien ylivalta ihmismieleen :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitosta! :) Hahaa, olenpa saattanut itsekin melko monesti todeta ettei tuu mitään ja antaa olla. Öisin, kun vauva hamuaa ja raivoaa, kun itse yritän epätoivoisesti tyrkätä rintaa suuhun, tuntuu siltä että heti aamulla marssin korvikekauppaan. Vielä en oo uhkausta toteuttanut kuitenkaan :p Palkitsevaa touhuahan se on, kun alkukankeudesta (ja tiheän imun kausista ja pöllöniskaiästä ja ja ja...) selviää. Näyttäis siltä, että nuo rintakumitkin jää kokoajan vähemmälle käytölle, kun vähän ollaan pojan kanssa saatu tutustua ja alkaa homma sujumaan.

      Poista
  5. Paljon onnea pienokaisesta koko perheelle!

    VastaaPoista
  6. Lämpimät onnittelut pikku-ukon johdosta <3

    VastaaPoista
  7. Miten onkin mennyt tämä minulta ohi!!! Paljon onnea teille koko perheelle, ihana suloinen pieni uusi elämä, maailman suurin ihme <3 En millään voi ymmärtää, miten vauva voi kasvaa ihan täydelliseksi ihmiseksi ja miten nainen on tehty kestämään kaikki JA rakastumaan uuteen ihmiseen! Itselläni toinen synnytys oli helppo ensimmäiseen verrattuna, jossa ponnistusaika oli yli 1h30min. Toisessa meni kaikki 4min :D Tsemppiä ja voimia ja paljon, paljon rakkautta teille <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon :) Ihmeellistä se kyllä on ja sekin miten toisaalta valmis vauva on jo syntyessään vaikka ei ilman hoitajaansa selviäisikään. Vasta tässä raskaudessa sain tietää, että vauva itseasiassa osaa ryömiä äidin vatsan päältä rinnalle täysin ilman apua :o En malttanut antaa pojan itse hoitaa hommaa vaan avustin kyllä hiukan. Puhumattakaan siitä, kuinka luonto tekee meistä äitejä ja kaikenlaisia valmiuksia ilmaantuu aivan itsestään, esimerkiksi vaikka se, että miten hurjan vaaralliselta paikalta maailma tuntuukaan kun on aivan pienen vauvan äiti. Itsellä ainakin käynnistyy sellainen "uhkasimulaattori" kun vauva syntyy. Onneksi se tasoittuu vähän ajan kanssa vaikka ainahan sitä lapsistaan huolissaan on.

      Minä luulin, että tämä poika tulee minuutissa ulos, kun ekaa tein 11min ja toista 4min. Kävikin aivan toisinpäin :) Onneksi se on ohi!

      Poista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...